Oho, ihan näin pitkää keikaa en osannut odottaa, kun lauteille nousi The Cure. Bändi soitti yhteensä kolme tuntia, ja kaikkiaan 35 biisiä. Ainakin tuli rahoille vastinetta. Jos nyt ihan 100% rehellisiä ollaan, niin bändin musiikki ei ole kovin vaihtelevaa, että kerta-annoksena tässä oli melkein jo liikaa.
Etukäteen kyllä mietitytti ja paljon. Millaisessa iskussa voi semmoinen bändi olla, jota on itse alkanut diggailemaan yläasteella? Tuoreissa bändikuvissakin Robert Smith näytti lähinnä pelottavalta. Niitä kuvia katsellessa hiipi väkisinkin mieleen Sean Pennin suoritus hienossa elokuvassa "This must be the place" (suosittelen).
Asiaa ei auttanut yhtään se, kun tajusin, ne itselle "tärkeät" The Cure albumit ovat tuoreimmillaankin vuodelta 1992. Kun silmäilin Hartall areenalle jonottavaa yleisöä, niin joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät taatusti olleet edes syntyneet silloin kun "Disintegration" ilmestyi (1989). Maltoin kuitenkin mieleni, enkä mennyt nolaamaan itseäni. Näissä pippaloissa tuskin olisi saanut lisäpisteitä kehumalla sillä, että on joskus ostanut em. albumin, kun se oli juuri julkaistu.
Kun keikka alkoi, yhden suuren huolenaiheen pystyi ruksimaan onneksi heti pois listalta. Robertin ääni oli edelleen iskussa, ja aika kuulaasti se soundasi.
Pari kertaa tekniikka kämmäsi kiippareiden kohdalla, ja niiden ääni pomppasi jotenkin kummallisesti. En muista mikä oli se eka biisi, jonka kohdalla tämä tapahtui, mutta "In Between Days" oli se toinen, joka kärsi tästä. Kun sen viimeiset nuotit oli saatu ulos, tuli kosketinsoittaja Roger O'Dolleylle kiire pois lavalta. Äijä säntäsi jonnekin ja joku teknikko sai arvatenkin huutia. Onneksi mies ehti takaisin lavalle, kun Lullaby tärähti soimaan ja muu bändi ei jäänyt äijää odottelemaan. Näinköhän edes huomasivat, että kosketinsoittaja ei ollut vielä takaisin työpisteessään.
Bändin lavaolemusta voi kuvata sanalla "flegmaattinen", mitä nyt basisti jaksoi välillä pomppia ja olla kaikinpuolin "punk". Toisaalta, ajatus siitä, että Robert olisi mennyt lavaa laidasta toiseen kitaran kanssa, vaikka ála Chuck Berry on ajatuksena sekin aika pelottava. Hyvä keikka, vaikka istumalihas joutuikin koville.
Nyt on tämäkin bändi nähty livenä. Lapsuuden sankareiden "näkemättä livenä"-lista senkun lyhenee. Eihän siellä ole kohta kuin Brian Setzer Orchestra, The Cult ja Big Country. Ainahan sitä voi toivoa, että Led Zeppelin vielä lähtisi kiertueelle, mutta tuskinpa lähtevät. Tahallani olen jättänyt väliin "The Queen" ilman Freddya, koska Freddyä ei voi paikata. Samasta syystä väliin jäi "The Doors", vai millä nimellä ne nyt ikinä nykyään kiertävätkin. Toisaalta Roger Waters kelpasi yksinäänkin "The Wall" merkeissä ja sehän lienee selvää, että Rollarit ja Deep Purple kiertävät ikuisesti, vain miehet vaihtuvat. Ainakin Purple tulee tekemään näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti