Ascension (NetFlix)

Minä pidin tästä sarjasta, viimeiseen jaksoon asti. Minun annettiin ymmärtää, että tämä on mini-sarja. Jos tekee semmoisen, niin sitten laitetaan suurin osa juonen irtolangoista nippuun viimeisessä jaksossa. Kääritään paketti semmoiseksi, että katsojalle jää hyvä mieli, kun lopputekstit alkavat rullaamaan sen viimeisen kerran.

Nyt saan lukea netistä, että tekijät mukamas suunnittelivat toista kautta, mutta eivät sitten halunneetkaan tehdä, kun alunperinkin oli tarkoitus tehdä vain nämä kuusi jaksoa. Paskanmarjat sanon minä. Kyllä tämä jää niin pahasti vaiheeseen, että aivan varmasti oli tarkoitus tehdä niin pitkään jaksoja, kuin vain rahoitusta piisaa. Se on ihan OK syy, jos rahoitusta ei tipu ja sarja siksi loppuu, vaikka se fania saattaisikin ottaa päähän (Firefly/Dark Angel/Deadwood anyone?),  mutta tuollaisen pa***n selostaminen ainoastaan ärsyttää.

Jos kestää sen, että tämä jää pahasti kesken, niin tämän parissa viihtyy sen mitä se kestää. Alkuasetelma on kyllä herkullinen ja kun se pihvi paljastuu, niin minulla ainkin loksahti aluksi leuka lattiaan. Juu, I didn't see that one coming. Toiseksi viimeisen jakson loputtua olikin hieman epäilevä fiilis, että "kiirettä pitää jos tämän saavat yhdessä jaksossa nippuun". Eivät saaneet ja Ascensionin 100v tehtävä tuskin saa koskana päätöstään, ja siihen meidän on tyytyminen. Paljon hyviä ideoita, ja hukkaan, snif.

Maailman pisin pajunköysi - Thomas Oldrup ja Åke Persson

Populaari-historia on (aiheesta riippuen) hyvää viihdettä. Varsinkin jos se tarjoillaan pienissä paloissa. Tämä kirja on juuri sellainen. Åke Persson ja Thomas Oldrup ovat etsineet 101 tarinaa/käsitystä historiasta, joita olemme tottuneet pitämään tosina, ja todistavat ne sitten vääriksi.

Kuten esimerkiksi semmoinen väite, että Kiinan muuri näkyy kuuhun asti. Tosin minun ala-koulun aikaan väite kuului, että se on ainoa rakennelma joka erottuu avaruuteen. Ja kuulemma erottuukin. Jos mukana kiertoradalla sattuu olemaan hyvät kiikarit, ei ole pilviä ja tietää mihin suuntaan tähystää. Eli tämän väitteen tiesin (kiitos opettaja) hölynpölyksi jo kouluaikana, mutta sitäpä en tiennyt, että väite esitettiin jo vuosia ennen, kuin kuussa edes käytiin. Joku siis aikoinaan väitti pokkana, että kiinanmuuri on ainoa ihmisen rakentama rakennus, joka näkyy kuuhun, vaikka kuulennoista ei ollut vielä tietoakaan. En tiedä kumpi on surullisempaa: tämän megaluokan pajunköyden syöttäminen, vai se, että joku oikeasti uskoi sen ja kertoi totena eteenpäin.

Osa jutuista on semmoisia, että en ole niistä koskaan kuullutkaan. Ne on kasattu Ruotsista/Tanskasta, ja siksi meille hieman tuntemattomampia. Kuten esim. väitteet Ruotsin Vasaloppet-hiihdoista, tai siitä että Kaarle 16. kustaa ei oikeasti ole (järjestyksessä) 16. Kustaa niminen kunkku Ruotsissa, vaan kymmenes. No nyt tiedän. Kirjaa on kuitenkin tuunattu suomea varten, ja siihen on etsitty 10 väittämää suomesta. Tiedä sitten mitä on pudonnut pois, mutta ei haittaa. Tämä oli helppoa ja viihdyttävää luettavaa, vaikka välillä menikin ns. nipotus-osastolle.

Jossain on väitetty, että Charles Lindbergh olisi ensimmäinen, joka lensi yli Atlantin. Tämähän ei tietysti pidä paikkaansa, ja tämä tarina myös kirjassa todistetaan vääräksi. Minulle tosin historian opettaja osasi aikoinaan kertoa, että Charles Lindbergh oli ensimmäinen, joka lensi yksin yli atlantin, ja tämä on tosi, eikä siinä ole mitään korjattavaa. Pari muutakin vastaavaa tarinaa kirjasta löytyi ja joutui väkisinkin miettimään, että minulla on ollut aikoinaan hyvät opettajat.

Hauska ja kiva pikkukirja, joka soveltui mainiosti iltalukemiseksi. Tämähän on tavallaan jatkoa semmoiselle opukselle, kuin "Maailmassa on virhe", joka kai pitää etsiä jossain vaiheessa luettavaksi.

Mies joka ampui Lucky Luken

Yksinäinen cowboy on ratsastanut jo 70 vuotta. Albumeitakin on kertynyt kymmeniä (omistan niistä suurimman osan) ja alkuperäiset piirtäjät/käsikirjoittajat ovat kuolleet jo aikapäiviä sitten. Uusia nimiä on astunut tilalle ja valitettavasti saappaat ovat olleet liian suuret täytettäviksi. Paikoitellen tulee ihan kelvollista jälkeä, mutta uudet albumit jäävät alkuperäisten varjoon, ei voi minkään.

Tämä kyseinen albumi on kuitenkin eri maata, kuin aikaisemmat. Piirrostyyli on vedetty täysin uusiksi realistiseen suuntaan. Huumoria on karsittu, realismia lisätty muutenkin (rajusti) ja Jolly Jumper ei enää puhu, edes itsekseen. Juoni on simppeli: sankarimme ratsastaa, jälleen kerran, uuteen kaupunkiin. Kaupunkia kuohuttaa äskettäin tapahtunut ryöstö, jonka selvittäminen ei Sheriffiä tunnu juurikaan kiinnostavan, ja yhdelle tyhjätaskulle on äkkiä ilmestynyt jostain paljon rahaa. Eihän tässä ole edes mitään selvitettävää, mutta niin vain näistäkin aineksista saadaan aikaiseksi ihan mukiinmenevä tarina, jonka parissa viihtyy.

Ne, jotka säikähtävät uudentyyppistä piirrosjälkeä/tyyliä, voivat huokaista helpotuksesta. Tämä oli ns. kertakokeilu. Juhlan kunniaksi, eikä lisää ole kuulemma tulossa. Sääli, minä pidin tästä ja katsoisin tätä mielelläni enemmänkin.

Outoja elokuvia

Mikähän siinä on, että joskus tulee katsottua samantyyppisiä elokuvia (vahingossa) putkeen? Nämä molemmat tuli pongattua NetFlix listoilta ja molemmat uusia tuttavuuksia, mutta tuttuja näyttelijöitä. Molempia voi luonnehtia aika huoletta oudoiksi.


Frank
Jo leffan kuvaus lupasi omaperäistä kokemusta. Koska siinä oli mukana Maggie Gyllenhaal, osasin odottaa hyvää elokuvaa. Maggie ei lähde mihinkään rimanalituksiin mukaan. En tosin ole nähnyt kaikkia hänen elokuviaan, mutta riittävästi tietääkseni pitäväni hänen tuotannosta.

Frank kertoo bändistä, jonka musiikki on, lievästi sanottuna, kokeellista. Frank on bändin itsevaltias ja nokkamies. Frank myös pukeutuu keinotekoiseen lasikuituiseen jättäpäähän, jota hän ei koskaan ota pois. Edes nukkuessaan, tai suihkuun mennessään. Kukaan ei ole nähnyt häntä ilman tätä keinopäätä, ja hän pystyy jopa matkustamaan se päässään tullin läpi, koska hänellä on siihen (mukamas) erikoislupa. Bändillä on kiippareiden soittajien kanssa hieman samanlainen ongelma, kuin Spinal Tap yhtyeellä rumpaleiden (tai kotoisalla Apulanta-yhtyeellä basistien) kanssa, eli suuri vaihtuvuus. Jon on wanna-be muusikko, joka kyllä osaa soittaa koskettimia, mutta hänellä ei ole minkäänlaista taitoa säveltää itse yhtikäs mitään. Yritys on kyllä kova, mutta lopputulokset ovat huonon ja surkean välistä. Sitten hän sattumalta törmää em. bändiin, ja pääsee keikalle paikkaamaan kosketinsoittajaa, joka on sairaalassa epäonnistuneen hukuttautumisyrityksen jälkeen. Pestistä tuleekin hieman ennakoitua pidempi ja tähän loppuvakin juonipaljastukset. Katsokaa itse ja ihmetelkää.

Maggie on hyvä, leffa on kaikessa outoudessan hyvä ja lopussa tulee jo ihan kuunneltava biisi. Kaikkien muusikoiksi haluavien pitäisi katsoa tämä. Maggien soitin on muuten Theremin, mikäs muukaan :-)

A Fantastic Fear of Everything
Simon Pegg on näyttelijä, johon törmään yllättävän usein. Herra taitaa olla aikamoinen työmyyrä, joka ei nyrpistele tarjotuille töille nenäänsä. Shaun of the Dead, Hotelli Paradiso ja Hot Fuzz ovat kai ne hänen suurimmat hitit. En tiedä onko tästä hitiksi, mutta aivan loistava pätkä. Ainakin jos pitää mustasta huumorista ja oudoista elokuvista. Minun kohdalla check molempiin kohtiin.

Simon on tässä elokuvassa kirjailija, joka on kai saanut jonkinlaista menestystä lastenkirjailijana. Tämä ei herraa kuitenkaan tyydytä, vaan hän haluaa kirjoittaa murhaajista. Tarkemmin sanottuna Viktoriaanisen ajan murhaajista. Taustatyö vie miehen mukanaan, ja sitten hän näkeekin niitä uhkia jokapuolella ja kaikkialla. Myös omassa kodissaan. Koska pesulaan ei voi mennä (ovat pelottavia), on herran olomuoto lievästi sanoen rähjääntynyt. Lopulta on kuitenkin lähdettävä liikkeelle, ulos kämpästä pesulaan, ja homma lähtee lievästi sanoen lapasesta.

Kun vastaan tulee oikea sarjamurhaaja, tai jotain ... niin käsissä on taas kerran kauhuparodia, jollaisia vain britit tuntuvat osaavan tehdä. Jos muistatte "Shawn of the dead" elokuvasta kohtauksen, missä porukalla mäiskivät pesareilla zombieta, ja taustalla soi Queen yhtyeen "Don't stop me now", niin tämä leffa jätti semmoisen fiiliksen, mikä oli em. kuvattua kohtausta katsellessa. Vähän semmoinen: "saako tälle edes nauraa?"- fiilis. Kyllä saa, huumoria se on mustakin huumori.

Hyvä leffa, kyllä britit osaa.

Dirk Gently's Holistic Detective Agency - Netflix

Joskus kauan kauan sitten, viime vuosituhannen puolella, koko viikon kohokohta oli, kun SU iltana radioteatteri esitti kuunnelman "Linnunradan käsikirja liftareille". Silloinen paras kaverini oli sen jotenkin pongannut, sai minutkin raahaamaan takapuoleni radion ääreen ja sehän oli semmoista ilotulitusta, että nuoren pojan maailma ei ollut enää entisellään. Yritimme myydä sarjaa muillekin, mutta en enää muista onnistuiko. Jos ei onnistunut, niin ei ole minulta pois, vaan heiltä.

Sittemmin Douglas Adamsin tuotanto tuli hyvinkin tutuksi. Linnunrata-kirjat tuli luettuna niin suomeksi, kuin englanniksikin, ja kun internet-aika koitti, siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun alkuperäinen englantilainen radiokuunnelma löysi tiensä kokoelmiini, ja hetikohta perään löytyi myös suomalainen versio. Kun ette kysele mistä ne aikoinaan löysin, niin minun ei tarvitse valehdella, ja siitä on jo yli 5v (reilusti), ettäs tiedätte.

Koska olen myös harkinnut. että joskus vietän kansainvälistä pyyheliinapäivää, niin minut voi kai luokitella jonkinasteiseksi Douglas Adams faniksi. Heti perään pitää tunnustaa, että Dirk Gentlyn Holistinen etsivätoimisto on se kirja, jonka olen lukenut kai vain kerran. Se nyt vaan on niin, että Adams teki käsikirjallaan niin nappisuorituksen, että etsivätoimisto ei pääse lähellekään.

Muistikuvani kirjasta ovat siis vähintäänkin hatarat, mutta ei se estänyt riemun määrää, kun tämä ilmestyi "Netflix suosittelee sinulle"-listalle. Saman tien katseluun, onhan tässä pääosassa itse Frodo Reppuli, eli Elijah Wood.

Minä niin halusin pitää tästä, ja ajoittain tämä on hyvä. Pieniä hauskoja juttuja siellä sun täällä, mutta aikamoista hapuilua tämä on. Kuten kai se kirjakin mihin tämä pohjautuu. Sarjan holistinen salamurhaaja on kyllä parhautta. Pari ensimmäistä jaksoa tuli katsottua vain siksi, että "kun kerran aloitin", mutta onneksi homma paranee, kun saadaan sarjaa vähän pidemmälle. Tarina jää sen verran pahasti vaiheeseen, että jatkoakin lienee luvassa.

Suositellaan varauksin Adamsin faneille.

Helghast Shadow Fall - PS4

Tämä taisi olla vähän lyhyt? Kolme iltaa ja se oli siinä, en tosin kovin tarkkaan nuohonnut nurkkia. Ihan vaan siksi, että se aikaisempien (Killzone) osien fiilis jäi saavuttamatta. Hieman saattaisi harnittaa, jos olisin tästä täyden hinnan maksanut.

Kentät eivät olleet samanlaisia putkijuoksuja kuin aikaisemmissa osissa, vaan niissä sai liikkua vapaammin. Tämä on tietysti hyvä asia, mutta ei tämä nyt oikein toiminut. Massiiviset taistelut puuttuivat, ja niistä minä aikaisemmissa osissa pidin erityisesti. Tyhmiähän ne avustajina hääränneet, koneen ohjaamat apurit ovat, mutta aina ne välillä saivat jotain aikaankin.

Tämä on enimmäkseen soolojuoksu, ja kun joukkoja ei ole apuna, on kehitelty uusia kikkoja. Pelaajalla on jatkuvasti käytössään apuri, joka on semmoinen lentävä droidi ja aika kätevä kapistus. Siis silloin kun ei ole lataamassa itseään tms. Miksi sitä suotta pistää itseään vaaraan, kun voi usuttaa apurin kohteen kimppuun? Ohjaus oli helppoa, ja droidin "köysirata" toiminto oli ihan turha. Sitä tarvitsi niin harvoin, että sen muisti aina siinä vaiheessa, kun tien katkoi kuilu ja oli aikansa ihmetellyt, että mistä reitti kulkee: "ai niin, siinä apurissahan oli tämmöinenkin toiminto" ja taas mentiin. Apuri voi myös elvyttää pelaajan hahmon, jos pelaajalla sattuu olemaan adrenaliinipusseja (Pulp Fiction anyone?) ja niitä on kentissä aika harvakseltaan.

Pleikkarin uusia ominaisuuksia oli käytetty hyväksi, ja tulivat nopsaan tutuiksi. Esimerkiksi tiesin, että PS4 ohjaimessa on kaiutin, mutta kyllä se hieman säpsäytti, kun sieltä ensimmäisen kerran alkoi kuulua ääntä. Tietysti voluumit olivat vielä tapissa, ja sai tunkea ohjainta sohvatyynyn alle "mutelle", ettei koko kämppä herää siihen mekastukseen. Ne äänet muuten pitää säätää sitten konsolin, ei pelin asetuksista, maltillisemmiksi. Uuden ohjaimen options/start näppäimien sijoittelu, koko yms. on mielestäni epäonnistunut. Niitä ei taatusti tule painaneeksi vahingossa, kun niitä saa etsimällä etsiä jos/kun niitä tarvitsee. Huono ratkaisu, vanha oli paljon parempi.

Pelin grafiikka rullasi komeasti, sen puolesta ei valittamista. Ne pulmat toistivat itseään, ja olivat turhankin helppoja, kun hokasi ratkaisun avaimen. Lopussa oli ihan hauska pikkutehtävä, joka oli "kiva ylläri". Jäin jo hölmistyneenä katsomaan lopputekstejä, että "Ai? Tää oli täsä ny sitten?", mutta sitten sieltä tuli vielä tuo pikku tehtävä.

Eivät tainneet tekijätkään ihan täysin luottaa tähän, kun tätä ei nimetty Killzone neloseksi.

Sitä odotellessa. Tätä tulee tuskin ihan äkkiä pelattua uudestaan, vaikkei tässä suurempia vikoja ollutkaan.