Auttaa, jos tietää tämän tarinan suuret linjat, noin suurinpiirtein, mutta se ei ole välttämätöntä. Pomo kertoo tarinaa/aknedootteja, ja on niin rehellinen, että välillä hirvittää. Bruce todellakin päästää lukijan lähelle ja iholle. Ei hänen olisi tarvinnut kertoa kaikista niistä kerroista, kun hän on pörrännyt baarissa ja lähtenyt sieltä yhden yön suhteen kanssa himaan. Tai siitä millainen kusipää hän oli ensimmäistä vaimoaan kohtaan. Kaikista menestymisen tuomista paineista; psykiatrilla ramppaamisesta, ja ahdistuskohtauksista joiden aikana on ollut pakko soittaa lääkärille, että "nyt on kaikki mittarit punaisella" saadakseen lääkityksen ns. kohdilleen. Tai siitä miten syvä suru oli kun Clarence Clemons kuoli. Ns. normikertomuksessa olisi mainittu jotain tyyliin, että "Clarencen kuolema oli iso isku ja siitä ylitsepääsemiseen meni pitkän aikaa", mutta ei. Bruce kertoo rehellisesti sen olleen niin kova paikka, että piti mennä nuppitohtorille. Hän kun vain itkee päivätolkulla, eikä saa sitä loppumaan. Tämä vaiva muuten hoitui sekin pillereillä.
Lakitaistelu ensimmäisen managerin kanssa saa yllättävän vähän huomiota, mutta ehkä mies tuumi kaikkien tietävän sen tapauksen jo muutenkin. Sen sijaan hän kertoo hyvinkin tarkasti isänsä alkoholi- ja mielenterveysongelmista. Viina ja skitsofrenia, siinäpä oiva yhdistelmä.
Minun on jotenkin hirvittävän vaikea kuvitella Brucea surffilaudan päälle, tai hevosen selkään, takaa-ajamaan karannutta nautaa, mutta kaikkea tämmöistäkin mies on ehtinyt elämänsä aikana tekemään. Tarina ei aina etene kronologisesti ja muutama levy unohdetaan mainita kokonaan. Ehkä parempi niin, koska jos ihan rehellisiä ollaan, niin kyllä sinne kataloogiin osuu pari aika pahaa hutiakin. Olen joskus pitänyt "Tunnel of Love" levyä ns. erolevynä, mutta tämän luettuani en ole siitä enää niin varma. Voihan se ollakin, aika harvoin sen levyn biisejä soitetaan livenä, että olisikohan siellä vielä ns. arkoja paikkoja. Buce muuten pyytää kirjassaan ensimmäiseltä vaimolta hyvin suoraselkäisesti anteeksi, ja ilmoittaa hänen olleen se paskiainen ja koopää.
Olen joskus ollut "huolestunut", että kuinkahan kauan miehen kunto vielä kestää pitkiä kiertueita. Tämän kirjan luettuani olen enemmän huolestunut siitä, että mitenköhän miehen nuppi kestää, kun se tuntuu pysyvän vireessä lähinnä reseptikaman avulla. Kertomukset siitä miten on opeteltu ajamaan autoa, tai tekemään lapsille aamupalaa ovat todella riemastuttavia. Tai se kertomus miten piti tehdä tilaustyönä rokkibiisi elokuvaan, mutta tulikin balladi. Semmoinen jolla voitettiin Oscar. Tai isän kommentti kun poika tuli em, patsaan kanssa himaan tai tai tai.... Lukekaa itse, mitäpä minä tässä näitä enempiä spoilaamaan.
Ehkä paras omaelämänkerta jonka olen toistaiseksi lukenut. Törkytehdas on tietysti paras rokkibändistä kertova kirja, mutta niitä juttuja ei ihan kaikkia kannata uskoa. Ainakaan 100% totuutena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti