The Goonies - Arkajalat - DVD

Lapset, mikä ihana tekosyy katsoa omia lapsuuden suosikkeja uudelleen. Varsinkin kun niitä saa himaan pikkurahalla. Maltan tuskin odottaa, että päästään James Bond vaiheeseen :-)

Niin, Goonies. No, olihan se vähän lapsellinen. Näin aikuisen vinkkelistä, eikä kaikki tehosteet ole oikein kestäneet aikaa. Seikkailussa kuitenkin piisasi, nuorempi säpsähti pari kertaa oikein kunnolla ja isompi ei pahemmin turhia höpötellyt leffan aikana. Toimii siis edelleen kohdeyleisölleen, vaikka vanhemmilla olikin aikaa ihmetellä juonen aukkoja, kömpelöitä lavasteita ja muuta epäolennaista.

Suositellaan nautiskeltavaksi oikeassa seurassa, eli kohdeyleisön kanssa. Hyvä oli/on.

Harry Potter ja Viisasten kivi - DVD

En usko olevani ainoa, joka on katsonut Potter leffat ensin (ainakin ne ensimmäiset) ja vasta sitten lukenut kirjat. Nyt kun lapsilla alkaa olla ikää riittävästi, oli aika ottaa nämä uudelleen katseluun. Ainakin nyt ensimmäinen elokuva. Taka-ajatuksena se, että jos se vaikka innostaisi jätkät lukemaan myös kirjat. 

Täytyy myöntää, että hieman jännitytti onko tämä ensimmäinen leffa kestänyt aikaa. Muistelen, että joku niistä välissä olevista elokuvista aiheutti pientä kiemurtelua jo uutena. Huoli oli turha. Vaikka onhan tämä välillä semmoista über kirkasotsaista partiopoika-touhua, ja hyviksien on "pakko" voittaa, niin oli edelleen hyvä. Sopivasti huumoria ja jännitystäkin sen verran, että nuorempaa taisi jännittää välillä ihan kunnolla. 

Pitää kai lukea se kirjakin uudelleen, sitten joskus. Ehkä, varmana.

Maurice Le Blanc - Arsène Lupin - Mestarivarkaan kootut kertomukset

Joskus tulee napattua kirjastosta mukaan kirjoja henkilökunnan suosituksien perusteella. Tämä kai kuuluu siihen kategoriaan. Kirja oli nimittäin laitettu hyllyyn sillai näkyvästi, etupuoli ulospäin. Takakansi hehkutti sitä, miten tämä on ranskalaisten vastine Sherlock Holmesille jne. Pakkohan tämmöinen oli ottaa lukuun. Uusi käännös, jossa kieltä uudistettu ja karsittu jotain toistuvia (ja varmaankin ärsyttäviä) huudahtuksia jne. joten parhautta luvassa.

Odotukset korkealle ja kirja lukuun. Niin siinä kävi, että kamppailussa Maurice Le Black vs. Arthur Conan Doyle, voitto menee kirkkaasti kanaalin pohjoisrannalle. Ei ole Sherlockilla hädän päivää, vaikka yhdessä tarinassa Lupin ja Sherlock kohtaavat ja Lupin vie brittiä kuin pässiä narussa.

Pääosassa on siis Arsène Lupin, herrasmiesvaras, jolla on kuitenkin sydän kohdillaan (kai), ja kaikesta häikäilemättömyydestään huolimatta välilllä väläyttelee Robin Hood puoltaan. Aikaa nämä tarinat ovat kestäneet huonosti, ja aika monta iltaa minä tämän kanssa painin. Piti jopa kerran uusia laina ja loppuun asti sain urakan, kun kirjasto ilmoitti jo toiseen kertaan laina-ajan loppumisen lähestymisestä. Päätin, että en tosiaan uusi lainaa toista kertaa ja nyt kirja loppuun, vaikka väkisin.

Toisaalta, en muista koska olen viimeksi lukenut Sherlockin seikkailuja kirjana. Voi olla, että eivät nekään ole kestäneet aikaa. Pitää kai ottaa työlistalle.

Minulle tämän lukeminen on pienoinen työvoitto, vaikka kyllä siellä oli seassa viihdyttäviäkin kohtia. Huomasin myös, että olen jostain ale-laarista joskus ostanut Arsène Lupin animaatiosarjan. Pitänee katsoa pois, nyt kun tiedän mistä oikein on kysymys.

Airbourne - Hartwall Areena

No nyt on rokkii, ja kukkoja, siis rokkikukkoja. Airbourne on bändi jonka olen halunnut pongata livenä jo jonkin aikaa. Australian voimakvartetti pistää menemään levyillään paikoitellen semmoisella energialla, että pakkohan tämä on kokea livenä. Bändistä olisi (ja onkin) helppo vetää yhtäsuuruusmerkit toiseen aussiyhtyeeseen, eli AC/DC ja saa nähdä kuinka käy.

Kohta eläköityvällä AC/DC yhtyeellä on kyllä melkoinen etumatka ja Airbournen jätkien biisikynän täytyy terävöityä, jos haluavat esikuvansa(?) ottaa kiinni. Jäähallissa on tunnetusti heikko äänentoisto, ja kun istuu piippuhyllyllä se vielä korostuu. Kolmen vartin setti oli justiinsa sopiva määrä tätä työstöä MA iltaan.

Bändi soitti tiukasti, nokkamies Joel rokkikukkoili minkä kerkesi. Mies piipahti myös yleisön joukossa (roudarin harteilla istuen) laulamassa ja osoitti täydellistä vatipäisyyttä heittämällä täyden olut-tölkin yleisön joukkoon. Rokkii, jee! Bändi oli ihan hyvä, mutta ei jäänyt nälkää nähdä toinen keikka heti perään. Taatusti menen katsomaan, jos osuu jossain festareilla kohdalle, mutta en usko ostavani lippua nähdäkseni vain heidät.

Huonomminkin olisi voinut viikon alkaa.

Ai niin joo, olihan siellä pari muutakin bändiä. Ekan lavalla piipahtaneen bändin nimen jo unohdin ja sitten lavalla mourusi joku Vollbeat niminen rytmiorkesteri. Se oli kanssa kovaääninen, ja Holopaisen Esa piipahti lavalla vetämässä jonkun biisin, jota en entuudestaan tuntenut. Esa oli hyvä. Esa on kitarasankari. Volbeat oli vähän tasapaksu. Lopussa oli kyllä kunnon bileet ja joku pikkupoika sai elämänsä keikkakokemuksen. Hienoa, että bändi ottaa faninsa huomioon ja etenkin ne pienimmät.

Enkä muista koska viimeksi näin crowd-surffausta. Se oli ihan hauskan näköistä ... jaa muistan sittenkin. Muutama vuosi sitten Turussa itse Boss, eli Bruce Springsteen crowd surffasi päästäkseen takaisin lavalle. Sen kerran kun en ollut bossin keikalla eturivissä, niin äijä menee tuollaisia harrastamaan, höh ;-)

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu

Mainiot Tatu & Patu kirjat ovat lapsiperheessä tuttu juttu. Olimme nähneet hahmot jo aikaisemmin Kotkan Kaupunginteatterin lavalla, ja se oli hyvä esitys se. Oikeammin, loistava. Nyt hahmot ovat saaneet ihan oman elokuvan. Pääosissa (kai) aika isot tähdet: Riku Nieminen ja Antti Holma.

Eikun kanelia kainaloon, lapset mukaan ja katsomaan leffa pois. Tätä on kehuttu. Vajaa puolitoistatuntia myöhemmin olo on hieman pettynyt. Olihan se ihan hauska, joo, varsinkin se kuuluttaja, joka jutteli suoraan katsojille. Jäi kuitenkin vähän sellainen maku, että olisi voinut olla niin paljon enemmän. Nyt meno oli aika rauhallista ja odotin turhaan isompaa  kaaosta. Enemmän vauhtia ja anarkiaa, niin olisi ollut parempi. Ei tämä huono ollut, mutta kuten sanottua, olisi voinut olla paljon parempikin.

Lapsia nauratti tasaisesti koko elokuvan ajan, joten uppoaa kohdeyleisöönsä.

Leon ja muuta ryminää

Leon
Luc Besson kuului joskus suosikkiohjaajien joukkoon. Nykyään mies taitaa lähinnä tuottaa (eli rahoittaa) toisten tekemisiä ja tekee itse pas.. siis, ei niin laadukkaita elokuvia. Silloin kun äijä vielä tiesi mitä oli tekemässä, syntyi monta hyvää pätkää. Kuten esimerkiksi tämä Leon. Vaitelias ammattitappaja ottaa (vastahakoisesti) naapurin tytön hoiviinsa. Kun tämä sitten lopulta jää korruptoituneen poliisin huostaan, alkaa hurmeinen pelastusoperaatio. Toiminta on sitä itseään, ja huuomoriakaan ei ole unohdettu. Vuosi 1994 oli hyvä leffavuosi. Silloin tuli tämä, ja Pulp Fiction. Leffan mainosjulistekin on mielestäni yksi parhaista, eikä se Pulp Fictionin julistekaan huono ole. Edelleen hyvä, suositellaan.

Gangs of New York
Martin Scorsese tekee isoja leffoja. Tämän pätkän kulissit olivat kai sellaista kokoluokkaa, että moista tuskin enää tullaan koskaan näkemään. On vaan niin paljon helpompaa tehdä tietokoneella kaikki. Leffan aloituskohtaus on pitkä, vahva ja väkivaltainen. Ehkä koko elokuvan paras kohtaus, ja tulee heti kättelyssä. Onneksi loppukin on hienoa katseltavaa. Niille jotka eivät ole leffaa nähneet voidaan kertoa sen verran, että alussa kaksi New Yorkin jengiä ottaa yhteen. Eikä kyseessä ole mikään nyrkkitappelu, vaan tarkoituksena on oikeasti tappaa toisen jengin jäseniä niin paljon, kuin vain pystyy. Tällä tappelulla sitten namutellaan alun pitkässä kohtauksessa, ja jos ei muuten erotu, niin sitten hidastuskuvaa ja extreme-closeuppia kehiin. Luonnollisesti em. tappelu käydään keskellä talvea. Erottuu se veri paremmin, kun on puhdas lumi alla. Kyllä Martin osaa shokeerata ja ei heikkohermoisille. New Yorkin väkivaltaista historiaa ei liene pahemmin käsitelty elokuvissa. Pieni ihme, sillä jos meno oikeasti on ollut näin rouheaa, niin sieltä taatusti riittäisi tarinoita kerrottavaksi. Hyvä leffa.

I love you Phil Morris
Jim Carrey on näyttelijä, jota inhosin pitkään. Sitten näin jonkun pätkän, jossa hän teki fyysista komediaa. Eli sitä missä esim. kaadutaan suorin vartaloin maahan, (lähestulkoon) välittämättä siitä mitä alla on, ja SE on vaikeaa. Annoin miehelle osittaisen synninpäästön, vaikka se Batmanin arvuuttajan rooli on edelleen aivan kauhea. No, se oli koko leffa aikamoista tuubaa. Anyway, tässä leffassa potkitaan (kai) aitoja nurin, kun seurataan homopariskuntaa. Aiheen vuoksi rahoitusta ei kai oikein tahtonut ameriikasta löytyä, mutta euroopan puolelta sitten löytyi rahaa ja saatiin leffa aikaiseksi. Ja hyvä niin, koska tämä oli minusta aika hauska. Ei oikein saa selvää, että onko tämä draamaa, vai komediaa. Ehkä enemmän kuitenkin komediaa. Homojen stereotypioista otetaan kaikki irti, ja välillä saa nauraa ääneen. Aina hyvä merkki, ainakin jos kyseessä on komedia. Tämä kai perustuu jossain määrin todellisuuteen, mutta arvaan, että aika löyhästi. Jos olisi aikaa tutkisin asiaa, mutta enpä taida sittenkään jaksaa.

Transformers - Tuhon aikakausi
No nyt on ryminää. En muista sarjan ekoista leffoista juuri mitään, ja on tainnut se tätä edeltänyt elokuva jäädä näkemättä kokonaan. Ei haittaa. Jos jossain kohtaa on (ja ilmeisesti onkin) tarinanjatkumoa, niin kaikki mitä aiheesta pitää tietää, kyllä hierotaan naamaan. Kai tässä oli pohjalla joku tarinan tynkä, mutta se kaikki on vaan tekosyiden rakentelemista toiminnalle. Korttelia kaatuu ja tanner tömisee, kun autorobotit pistävät haisemaan. Ei taidetta, ei tiedetta, vaan toimintaa. Älyvapaata sellaista ja omassa genressään (mikä se sitten lieneekään) vallan mainio.

The Cure - Helsinki 7.10.2016

Oho, ihan näin pitkää keikaa en osannut odottaa, kun lauteille nousi The Cure. Bändi soitti yhteensä kolme tuntia, ja kaikkiaan 35 biisiä. Ainakin tuli rahoille vastinetta. Jos nyt ihan 100% rehellisiä ollaan, niin bändin musiikki ei ole kovin vaihtelevaa, että kerta-annoksena tässä oli melkein jo liikaa.

Etukäteen kyllä mietitytti ja paljon. Millaisessa iskussa voi semmoinen bändi olla, jota on itse alkanut diggailemaan yläasteella? Tuoreissa bändikuvissakin Robert Smith näytti lähinnä pelottavalta. Niitä kuvia katsellessa hiipi väkisinkin mieleen Sean Pennin suoritus hienossa elokuvassa "This must be the place" (suosittelen).

Asiaa ei auttanut yhtään se, kun tajusin, ne itselle "tärkeät" The Cure albumit ovat tuoreimmillaankin vuodelta 1992. Kun silmäilin Hartall areenalle jonottavaa yleisöä, niin joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät taatusti olleet edes syntyneet silloin kun "Disintegration" ilmestyi (1989). Maltoin kuitenkin mieleni, enkä mennyt nolaamaan itseäni. Näissä pippaloissa tuskin olisi saanut lisäpisteitä kehumalla sillä, että on joskus ostanut em. albumin, kun se oli juuri julkaistu.

Kun keikka alkoi, yhden suuren huolenaiheen pystyi ruksimaan onneksi heti pois listalta. Robertin ääni oli edelleen iskussa, ja aika kuulaasti se soundasi.

Pari kertaa tekniikka kämmäsi kiippareiden kohdalla, ja niiden ääni pomppasi jotenkin kummallisesti. En muista mikä oli se eka biisi, jonka kohdalla tämä tapahtui, mutta "In Between Days" oli se toinen, joka kärsi tästä. Kun sen viimeiset nuotit oli saatu ulos, tuli kosketinsoittaja Roger O'Dolleylle kiire pois lavalta. Äijä säntäsi jonnekin ja joku teknikko sai arvatenkin huutia. Onneksi mies ehti takaisin lavalle, kun Lullaby tärähti soimaan ja muu bändi ei jäänyt äijää odottelemaan. Näinköhän edes huomasivat, että kosketinsoittaja ei ollut vielä takaisin työpisteessään.

Bändin lavaolemusta voi kuvata sanalla "flegmaattinen", mitä nyt basisti jaksoi välillä pomppia ja olla kaikinpuolin "punk". Toisaalta, ajatus siitä, että Robert olisi mennyt lavaa laidasta toiseen kitaran kanssa, vaikka ála Chuck Berry on ajatuksena sekin aika pelottava. Hyvä keikka, vaikka istumalihas joutuikin koville.

Nyt on tämäkin bändi nähty livenä. Lapsuuden sankareiden "näkemättä livenä"-lista senkun lyhenee. Eihän siellä ole kohta kuin Brian Setzer Orchestra, The Cult ja Big Country. Ainahan sitä voi toivoa, että Led Zeppelin vielä lähtisi kiertueelle, mutta tuskinpa lähtevät. Tahallani olen jättänyt väliin "The Queen" ilman Freddya, koska Freddyä ei voi paikata. Samasta syystä väliin jäi "The Doors", vai millä nimellä ne nyt ikinä nykyään kiertävätkin. Toisaalta Roger Waters kelpasi yksinäänkin "The Wall" merkeissä ja sehän lienee selvää, että Rollarit ja Deep Purple kiertävät ikuisesti, vain miehet vaihtuvat. Ainakin Purple tulee tekemään näin.