Sain kuitenkin lähipiiristä suosituksen, että tämä on hyvä leffa, joka ei kannata missata. Pitihän se sitten käydä noukkimassa omaan hyllyyn ja katseluun, kun oli sopiva tilaisuus.
Rumpuja soitetaan, ja sitä Jazz-musiikkia, mutta ne ovat sivuosassa. Pääosassa on oppilaan ja opettajan suhde, joka on lievästi sanottuna intensiivinen. Sadistinen soiton opettaja ajaa oppilaansa hulluuden partaalle, puristaakseen heistä irti kaiken mahdollisen. Kyseisen opettajan metodit eivät oikein kestä tarkastelua. Tai en minä tiedä. Ehkä jenkkien konservatoriossa OK heittää tuolilla oppilasta. jos hän ei soita opettajan mielestä riittävän hyvin. Toivottavasti tuollaisia mulkeroita ei oikeasti ole opettajina. Voi olla, metodilla saa aikaiseksi soittajia, mutta kyllä siinä taatusti kehittyy jonkinlainen luonnevika sivutuotteena. Tätä leffaa ei sitten suositella näytettäväksi pilteille joista halutaan soittajia. Niillä on kuitenkin vielä (väärä?) käsitys siitä, että soittaminen on kivaa. Kädet verissä soittaminen ei vaikuta kivalta, vaan on aika totista touhua.
Leffa naulitsee alas ja ei tosiaankaan tule tehtyä retkiä jääkaapille kesken kaiken. Intohimosta, pakkomielteestä ja täydellisyyden tavoittelusta, siitä tämä elokuva kertoo. Ja hyvin kertookin. Yksi parhaimmista elokuvista jonka olen koskaan nähnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti