The Commitments - Netflix

Ehkä yksi parhaimpia, ellei paras musiikkielokuva ikinä. Ai niin joo, se Whiplash. Sovitaan, että Whiplashissä oli enemmän Jazzia, ja tässä enemmän Soulia. Molemmat todella hyviä elokuvia.

Jimmy Rabbit haluaa menestyä managerina. Mottokin on miehellä jo valmiina, se kuuluu näin: "I am black and I am proud", vaikka äijä on kunnon jauhonaama. Musiikkilajikin on valittu ja se on Soul. Siitäkin huolimatta, että ollaan Irlannissa, joka ei näytä kovinkaan kauniilta paikalta. Ei puutu enää kuin bändi, joten eikun etsimään jäseniä.

Bändin kasaaminen on todella hulvaton prosessi. Voin kuvitella, että jos laittaa ilmoituksen lehteen tyyliin etsitään bändiin jäseniä, niin oven taakse saattaa hyvinkin ilmestyä leffan kaltaisia tarjokkaita. Kauniisti sanottuna, aikamoisia persoonia. Kun porukka on kasassa jostain pitäisi saada vielä soittokamat, ja nehän vasta kalliita ovatkin. Onneksi(?) on yhteyksiä. Kunhan et kauheasti erehdy kyselemään miksereiden yms. lavatekniikan alkuperästä kaikkea turhaa, esim. kuka ne aikaisemmin omisti.

Ei siis mitään hajua soittavatko nämä näyttelijät tässä itse, mutta jos soittavat niin hienoa. Se soittamisen ja esiintymisen riemu on saatu tallennettua niin hyvin, että harvoin on onnistuttu moisessa elokuvassa. Bändi tappelee, mutta soitto sujuu. Viimeinen keikka lähentelee täydellisyyttä, vaikka rummuissa onkin uusi äijä joka pitää esikuvanaan Muppet Shown Animalia.

Tähdenlentohan siitä tulee, ja hajoaminen riitoihin, mutta näinhän se menee usein oikeassakin elämässä.

Ja se musiikki ... Pitääkin pyyhkiä omasta kokoelmasta pölyjä ja vähän tuulettaa paria levyä. Miksei tämänkaltaista musaa enää tehdä? Ja jos tehdäänkin, niin miksei se juhli listoilla?

Hyvä elokuva, nauratti edelleen ääneen, vaikka tiesinkin mitä oli tulossa.

Lumottu lelukauppa - Netflix (kun ei jaksanut hakea DVD levyä hyllystä)

Hauska ja lievästi surrealistinen pikku-elokuva. Dustin Hoffman on hyvä, Portman totuttuun tapaan huono (tai mitäänsanomaton) ja yksi äijä jonka nimeä en koskaan muista (lunttasin netistä: Jason Bateman) tasaisen tylsä. Tylyyn arviooni saattaa vaikuttaa se, että katsoimme dubatun version.

Niille joille tarina ei ole tuttu, niin Dustinin esittämä Herra Magoon on kypsässä ~250 vuoden iässä päättänyt, että eiköhän tämä riitä ja aika jatkaa eteenpäin (siis kuolla pois). Pitäisi vaan ensin saada lelukaupalle jatkaja, ja Portmanin esittämä Molly ei millään meinaa uskoa, että homma sopii hänelle paremmin kuin hyvin.

Sitten on kaikenlaista pientä kasvutarinan tynkää ja kaikinpuolin mukavaa, eikä yhtään vaarallista. Vaikka se lelukauppa mököttääkin ja kaikki muuttuu sen takia mustaksi ja ikäväksi, eikä lelutkaan ole enää vaarattomia.

Ihan hauska tämä oli edelleen, vaikka loppuratkaisun tajuaa jokainen jo noin tuntia ennen loppua.

Sirkus Finlandia - Kotka

En ole 100% varma, mutta tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun kävin "oikeassa" sirkuksessa. Voin olla väärässä, mutta jos olen aikaisemmin käynyt, niin olen ollut niin pieni, että en siitä enää mitään muista. Pitänee kysyä asiasta vanhemmilta, jos muistan.

Maneesilla klovni jo viihdyttää sisäänvaluvaa yleisöä ennen esityksen alkua. Ja hyvin viihdyttääkin. Pieni-eleinen show, mutta vangitsee ja uppoaa niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Tykästyin tähän maskittomaan (nais)klovniin välittömästi, ja onneksi hän saa useasti esiintymisaikaa.

Ensimmäinen varsinaisen esitys on hieman hämmentävä. Lehmiä, ja tunnistan rodunkin (Yorkshire), asia jota hieman ihmettelen itsekin jälkikäteen. Kaikkea sitä ihminen muistaakin, vaikka olisi ehkä tärkeämpikin juttuja maailmassa muistettavaksi, kuin eri lehmärotujen tunnistaminen. Anyway, lehmiä sirkusareenalla? Olihan se ainakin erilaista, vaikka ei ne totuudennimessä kovin kummoisiin temppuihin taipuneet. Lähinnä osasivat kävellä peräkkäin samaan suuntaan, ja välillä rivissä. Mitä nyt joku aina välillä lipesi puuhailemaan jotain ihan muuta.

Ehkä hieman laimea aloitus, mutta sitten päästään vauhtiin. On köysillä katon rajassa taiteilijaa, koulutettuja koiria (ja laamoja!), jonglööri, ja vaikka mitä. Perheen nuorinta jännittää vieressä kympillä ja show vie mukanaan. Onhan se tietysti jotain ihan muuta, kun näkee sen esityksen nenän edessä, muutaman metrin päästä, kuin vaikkapa televisiosta. Eli ainakin meidän poikiin tämä ns. osui ja upposi.

Viimeinen esitys on sitten se kaikkein hurjin ja taatusti vaarallisin. Eli kuoleman pallo. Kukahan senkin on joskus keksinyt, että on hyvä idea lähteä ajamaan moottoripyörällä pallon sisään? Aluksihan tätä tehtiin isossa tynnyrissä, mutta nykyisin pallossa. Jotenkin vielä tajuaa sen, että yksi motocrosspyörä pistää menemään pienen pallon sisäpinnalla, mutta kun sitä väkeä lappaa sinne jatkuvasti lisää. Lopuksi motskareita pyörii pallon sisällä kaikkiaan viisi kappaletta, ja onhan se aika hurjan näköistä touhua. Taitavaa porukkaa kautta linjan.

Oli ihan viihdyttävä ilta, mutta en ole karkaamassa sirkuksen mukaan. Saa nähdä kutsuuko sirkus myös ensivuonna, mutta kyllä tästä jäi ihan hyvä fiilis. Raikas tuulahdus viihdettä ajalta ennen pleikkareita yms.

Latoya Donnert ja sirkuslehmät

Pipsa Ilpala

Porukan pelle - Michelle Musser ja hänen hevi-numeronsa

Ignat Ignatov

Clobe ryhmä kuolemanpallossa, 5 pyörää yhtä-aikaa ja pallo halkesi keskeltä. Eivät sentään ajaneet rakosen ylitse.

Iloisia aikoja mielensäpahoittaja - Tuomas Kyrö

Niin minä aluksi mieleni pahoitin, kun tätä aloitin lukemaan. Odotin lyhyitä tarinoita. Niitä niin monen rakastamia, mielensäpahoittajan viiltäviä analyysejä maailman menosta. Sen sijaan sainkin yhden pitkän tarinan, romaanin.

Ei haittaa, koska kunhan tarina saadaan rullaamaan, on kirjaa vaikea laskea käsistään. Moni asia tuntuu 70-luvulla syntyneelle niin tutulta, että välillä epäilyttää Kyrön käyneen vakoilemassa parin tuttavapiiriin kuuluvan henkilön menoa. Noukkineen sieltä parhaat palat, ja jalostanut ne kirjaksi. Tuskin kuitenkaan, koska pohjimmiltaan tämä kertoo kaikista suomalaisista miehistä. Niistä jöröjukista, joille tunteista puhuminen on vaikeaa, mutta asialliset hommat hoidetaan. Jos joku asia menee erityisen hyvin, niin siitä ei kylillä huudella. Kyllä riittää miehelle palkinnoksi se, että tietää itse tehneensä asian hyvin ja onnistuneensa.

Tarinassa kuolema on kuitenkin läsnä ja päähenkilö pohtii sitä omaan tapaansa hyvinkin syvällisesti. Tehdään testamentti, ja ruumisarkku, sekä hankitaan kunnollinen puku hautajaisia varten. Tiedättehän te: ettei tarvitse sitten ruumiina hävetä. Joudutaan sairaalaan ja melkein hoitokotiin. Siinä sivussa saadaan uusi ystävä, ja vaikka onkin lättähattu, niin fiksu semmoinen. Tutustutaan uuteen kirkkoherraan, joka onkin nainen, sekä näytetään pitkää nenää lääkäreiden hitaalle, ja vaivalloiselle kuntoutusohjelmalle.

Kirjan lähestyessä loppua henkisesti jo valmistauduin siihen, että Kyrö viimeisillä sivuilla pistää mielensäpahoittajan hautaan, ja se oli sitten siinä. Onneksi matka vielä (toivottavasti) jatkuu, ja saadaa lisää mielensäpahoittaja-kirjoja. Vaikka kirjassa kuolemaa pohdiskellaan, ja siihen kovasti valmistaudutaan, tarinan lopetus saa hymyn huulelle ja mielen hyvälle tuulelle. Elämä kuitenkin jatkuu.

Call of Duty Ghosts - PS4

Tämä oli samaa vanhaa tuttua putkiräiskintää, hyvässä ja pahassa. Parempi tämä minusta oli kuin Infinite Warfare, mutta tämä kaikki on nähty jo niin monta kertaa. Se, että parissa kohtaa pääsee ohjaamaan koiraa ei tätä pelasta. Tai siis, ei tässä ole mitään pelastettavaa, koska mikään ei suuremmin ole pielessä. Tämä nyt vaan suhisee toisesta korvasta sisään, ja toisesta ulos. Toista se oli aikoinaan, kun Operation Flashpoint näytti miten tehdään juoni joka jää mieleen. Vieläkin muistan sen ekan(?) tehtävän, kun kylä oli saatu vallattua, sitten harjanteelle ilmestyi vihollisen tankkeja. Jäi vähän juhlinta kesken, kun pitikin lähteä käpälämäkeen kesken kaiken. Tätä kirjoittaessa en muista tästä Ghosts-pelistä kuin ne tehtävät missä ohjattiin sitä koiraa. Eikä läpipeluusta ole kuin pari viikkoa. OFP tuli pelattua läpi jo vuonna 2001.

Ei säväyttänyt, ei jäänyt mieleen, vaikka viihdytti muutaman tunnin. Saa nähdä tuleeko koskaan pelattua toista kertaa.

Tale of Tales - DVD

Italialainen Giambattista Basile (1566–1632) teki omana aikanaan vähän saman, kuin meillä Elias Lönnroth myöhemmin eli kasasi yhteen kansansatuja/runoja/tarinoita. Kokoelmaan joka sai nimekseen Pentamerone, ja joka taitaa olla samalla satukirjoja sieltä vanhimmasta päästä. Kirjaa on tuskin suomennettu, mutta jos on, niin saa oikaista (ja samalla vinkata mistä sen saa luettavakseen). Minun italiankielen taito rajoittuu lähinnä matkalippujen tilaamiseen, sekä pizzerin listan tulkkaamiseen. Sillä pohjalla ei pahemmin lueta italiankielistä tekstiä, edes modernia saati sitten useamman sata vuotta vanhaa tekstiä.

Näiden tarinoiden pohjalta sitten tehtiin tämä elokuva, joka on visuaalisesti niin komeaa katsottavaa, että hengästyttää. Kuvauspaikat ovat ns. aitoa kamaa, eli oikeita linnoja ja ties mitä. Jos nyt joku linna on tietokoneella siirretty vähän kuvauksellisempaan paikkaan, niin ei haittaa minua.

Tarina seuraa kolmea kruunupäätä ja heidän lievästi sanoen erikoisia (ja erilaisia) tarinoita. On kuningas ja kuningatar, joiden suurin toive on saada lapsi, toinen kruunupää joka pitää lemmikkinään kirppua (isoa sellaista), ja kolmas joka on aikamoinen naistenmies. En tiedä miten irrallisia nämä tarinat ovat kirjassa, mutta elokuva nitoo ne näppärästi yhteen. Menee tosin kotvanen ennen kuin katsoja pääsee jyvälle, mistä tässä kaikessa on kysymys. Mitään lapsille sopivia satuja nämä sitten eivät ole, ihan tiedoksi vaan. Kai näissä jokin opetuskin oli, mutta en jaksa pohtia sitä syvällisemmin.

Komea katsottavaa, juoni vähän poukkoilee ja pätkii, mutta hyvä. Ei tosiaankaan mikään Disney satu.

Suomen pahimmat bisnesmokat - tarinoita huippujohtamisesta

Tätä kirjaa lukiessa ei oikein osaa sanoa pitäisikö itkeä, vaiko nauraa. Jos luulit, että Soneran aikoinaan tekemät kaupat Saksan 3G luvista olivat ainokainen kunnon munaus suomen bisneshistoriassa, olet väärässä. Niitä tyräyksiä nimittäin riittää niin paljon, että vain osa mahtuu tähän kirjaan. Oman osansa saavat niin Nokia, kuin Talvivaarakin, paria vanhempaa tapausta (Esim. Valco) unohtamatta.

Kirjoittajat ovat hyvin ymmärtäväisellä tuulella, mutta itsellä kyllä teki useasti mieli huutaa ääneen "idiootit!". En ole kaupallisesti koulutettu henkilö, mutta sitä maalaisjärkeä uskon kuitenkin omaavani. Sitä näillä päättäjillä ei tunnu aina olevan matkassa. Tosin, kukaan näistä "huippujohtajista" ei pelaa omalla rahallaan, joten mikäs siinä on ottaessa riskejä, kun ei siitä mitään seurauksia tule. Tai jos tuleekin, niin korkeintaan potkut ja silloinkin yleensä muhkeilla boonuksilla höystettynä.

Pari kunnon tyräystä on jäänyt kirjasta kokonaan pois, että ehkä jatkoa seuraa joskus perästä. Minä ainakin halausin kuulla mitä ihmettä päättäjät aikoinaan miettivät, kun myivät Kemiran ja digitaalisen äänen/kuvan-siirtoverkon (Digita). Käsittääkseni betoninvalmistuksessakin on tehty aikoinaan joku kunnon välistäveto niin, että eipä taida olla yksikään suomen betoniasemista suomalaisten omistuksessa.

Sitä odotellessa, suosittelen tätä lämpimästi kaikille, joita talousjutut vähänkin kiinnostavat. Vaatii kyllä kohtuullisen lujat hermot, ja ei tosiaankaan mene kertalukemalla.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja - Kom teatteri

Ensimmäistä kertaa KOM-teatterissa, ja lavan leveys yllättää. Sekin yllättää, että yleisön valuessa saliin osa näyttelijöistä on jo lavalla, ja siellä tehdään ruokaa. Siis ihan oikeaa ruokaa, ei mitään muovisia leikkiannoksia. Kokki taitaa olla ammattilainen, eikä mikään wanna-be kokki. Muka-kehitysvammainen apukokki säntäilee sinne-tänne ja tarjoilee yleisölle tarjottimelta alkupaloina leipää. Ookei, että tämmöinen show tulossa. Toivottavasti ei tarvitse osallistua (ei tarvinnut).

En ole nähnyt elokuvaa, johon näytelmä perustuu, mutta ei haittaa. Näyttämöllä tapahtuu kaikenaikaa, ja paljon. Välillä ei oikein tiedä mihin pitäisi katsoa. Sinne missä itse tarinaa kuljetetaan eteenpäin, vaiko sivummalle, jossa sielläkin tapahtuu paljon. Yleensä jotain ihan kahelia.

Videokuva on kovassa käytössä. Näyttelijät käyvät välillä pihalla asti, tai ainakin lämpiössä, ja kamera seuraa perässä. Yleisö pääsee sitten seuraamaan tapahtumia tosi ison näytön kautta. Virtuaalitodellisuudessakin "käydään", mikä oli minusta täysin turha osio.

Ensimmäinen puoliaika naurattaa minua ihan mahdottomasti, vaikka aika synkkiä teemoja käsitelläänkin. Toisella puoliajalla meno synkistyy entisestään, ja kikkailu menee jo vähän överiksi. Kun lavalla on kuusi näyttelijää ja kaikki selittävät omaa juttuaan, kovaäänisesti yhtä aikaa, niin eihän sitä pysty seuraamaan. Pitää valita yksi, ja keskittyä siihen. Tai sitten antaa vain olla, ja odottaa, että koskahan tämä kakofonia oikein loppuu.

Parille katsojalle riitti noin tunnin jälkeen. Justiinsa ennen, kun saatiin ekan kerran vehkeet lavalle (ja hiton iso extreme close-up niistä vehkeistä sinne videoscreenille). Eli varoitus herkkähipiäisille, joo, vehkeitä näkyy, niin ja tissit .. ja puska. Eli hyvä show, ainakin näillä meriiteillä.

Tykkäsin. Voisin jopa mennä katsomaan uudestaan. Vaikka ihan vaan nähdäkseni uudestaan sen kohdan, missä juonta viedään toisaalla eteenpäin, mutta keittiön jengi vie kaiken huomion heidän touhutessa vihannesten kanssa yhtä sun toista, ei-niin-kauhean-siveellistä.

Seuraavaksi pitänee katsoa se leffa.