Timothy Spall tekee kyllä tässä elokuvassa elämänsä roolin, kuten myös hänen taloudenhoitajaansa näyttelevä Dorothy Atkinson. Voisi sanoa, että Atkinsonin suoritus on suorastaan hyytävä. Leffan kertoo taidemaalari J.M.W. Turnerista, joka on kai yksi englantilaisten suuria miehiä. Sillä kansakunnalla kyllä kieltämättä riittää, mistä ammentaa. Kateeksi käy.
Herra Turner oli lahjakas maalari, suunnannäyttäjä, ja ilmeisesti aikamoinen paskiainen. Lämmin suhde omaan isään, ja toisaalta täysin tunteeton lapsiaan kohtaan. Ei edes tunnusta näitä omikseen. Mukava äijä siis. Kohtaukset, missä tauluja viritellään esille akatemiassa, varakkaita ostajia varten, ovat todella herkullisia. On vaikea ymmärtää miten erilainen maailma on ollut silloin. Taidetta arvostettiin, ja samoin sen tekijöitä. Ainakin jos tämä on päässyt oikeisiin piireihin, eli (kuninkaallisen) akatemian jäseneksi. Onhan se melkoista, kun taulu roikkuu jo esillä ostonäyttelyssä, kuninkaalliset ovat tulossa ostoksille, ja osa vielä viimeistelee tauluaan. Leffa pudottelee muiden aikakauden maalareiden nimiä ja pakkohan niitä on käydä tutkimassa Wikipediassa.
Kohtaus jossa Turner sutaisee näyttelyssä keskelle tauluaan punaisen täplän, ja sitten viime-hetkessä, ennen maalin kuivumista, muuttaa sen poijuksi tapahtui ihan oikeasti. Ja ilmeisesti ihan vaan ärsyttääkseen vieressä tauluaan viimeistelevää John Constablea.
Wikipedia osasi kertoa myös sellaisen surullisen asian, että Turner käytti tauluihinsa sellaisia pigmenttejä, jotka eivät ole kovin hyvin säilyviä. Täysin tietoisesti:
"Turner used pigments like carmine in his paintings, knowing that they were not long-lasting, despite the advice of contemporary experts to use more durable pigments. As a result, many of his colours have now faded greatly"
Sääli, mutta toivottavasti nykykonsteilla tuo värien haalistuminen on saatu kuriin. En tiedä.
Leffa oli pitkä, mutta ei tosiaankaan tuntunut siltä. Hyvä hyvä, lisää tällaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti