Hysteriaa ja maissilastuja

Tuli katsottua pari hassunhauskaa "historiallista" elokuvaa melkein putkeen, eli Hysteria ja Matka Onnelaan. Eihän näissä ole sidoksia historiaa kuin nimellisesti, mutta ihan kelpo viihdettä on saatu siltikin aikaiseksi. 

Hysteria, kertoo nimensä mukaisesti, hysteriasta. Kummallinen "tauti" jota ei nykyihminen pysty enää mitenkään ymmärtämään. Sillä pystyi selittämään aivan kaikki (nais)potilaan oireet ja käytöksen, jos mitään muuta syytä ei keksitty. Todella hämmentävää settiä:

"1800-luvulla naisten seksuaalinen kiihottuminen diagnosoitiin väärinperustein hysteriaksi. Taudinkuvan nimi juontui latinasta, jossa ”hystera” tarkoittaa kohtua. Tilan ajateltiin johtuvan kohdun häiriöstä ja sillä kuvattiin olevan useita erilaisia oireita kuten levottomuus, kiihtyneet sydämenlyönnit, unettomuus, seksuaaliset fantasiat, ”lantion raskautta”, vaginan kosteutta, kutiamista ja toisinaan impulssin omaista ostoskäyttäytymistä. Hysteria pidettiin seurauksena siitä, ettei naisilla ollut miesten kaltaista ejekulaatiota ja näin lääkärit virheellisesti otaksuivat nesteiden kertyvän kohtuun. Tätä ”kroonista ja uusiutuvaa” vaivaa pystyttiin kuitenkin poistamaan antamalla lääketieteellistä terapiaa. Tämä lääketieteellinen hoito oli vaginan hierontaa, jolla aikaansaatiin ”hysteerinen paroksysmi” (eli orgasmi)."

Hysteerinen paroksysmi, niinpä niin. Mutta tästä leffastahan minun piti jutustella, aivan ... 

Elokuvassa seurataan nuoren tohtorin ohdakkeista uran alkua ja hänen tempoilevaa rakkauselämää (joka on täysin ennalta-arvattavaa, mutta vähät siitä). Herra joutuu jatkuvasti kahnauksiin vanhempien lääkäreiden kanssa, ja niin hän lopulta päätyy hoitamaan hysteriapotilaita. Joka onkin sitten aika rankkaa hommaa. Asiakkaita piisaa, kunnes käsi sanoo tilt. Saatte ihan itse katsoa miten hysteriaa oikein hoidettiin. Aika hulvatonta settiä, jos pitää paikkansa. Anyway, sähkö on yleistymässä, olkoonkin että jos haluaa sähköt himaan pitää ostaa oma generaattori = hirmuisen kokoinen höyrykone.  Nuoren tohtorin joutilas (ja ilmeisen rikas) ystävä (Rupert Everett) tekee sähköllä kokeita ja muutaman mutkan kautta yhteistyössä herrat kehittävät ensimmäisen vibraattorin. Ja eikun kokeilemaan, mutta vain lääketieteelliseen käyttöön :-)

Maggie Gyllenhaal, hänet minä varmaankin tunnistaisin, jos hän tulisi vastaan kadulla. En ole montaa hänen leffaansa nähnyt, mutta ovat jääneet mieleen. Tässäkin hän loistaa, samoin sisäkköä esittävä Sheridan Smith, eikä Rupert Everet hänkään ole huono. Oikeastaan tasaisen hyvä leffa kautta linjan. Semmoinen hyväntuulen elokuva.

Lisäpisteitä siitä, että elokuvassa puhelimeen vastataan "oikein". Haloo on niin tylsä juttu.

--------------------------------
Matka Onnelaan

Tiesittekö, että Corn Flake murot on alunperin kehitetty estämään masturbaatiota? Ette vai? No nyt tiedätte. Ei, en osaa sanoa logiikkaa tämän takana, mutta niin se vain oli:

"Dr. Kellogg introduced Kellogg Corn Flakes in hopes that it would reduce masturbation. In fact, Kellogg devoted much of his energy to discouraging sexual activity of any kind, and was an especially ardent critic of masturbation, which he believed could cause "cancer of the womb, urinary diseases, nocturnal emissions, impotence, epilepsy, insanity, and mental and physical debility" as well as "dimness of vision" and moral corruption."

Anthony Hopkins tekee tässä elokuvassa todella hulvattoman roolin Tohtori Kelloggina, joka aikoinaan (yhdessä veljensä) kanssa keksi ne kuuluisat aamiaismurot. Matthew "Karate-Kid" Broderick,  on elokuvan sairaalloinen mies (Willian Lightbody) ja jää täysin Hopkinsin jalkoihin. Hyvä yritys, mutta Anthony ottaa Kelloggin kai oikeastikin aika oudosta hahmosta kaiken irti, ja muille jää vain murusia.

Leffassa on kaksi pääjuonta. Toisaalta seurataan elämää Kellogin parantolassa. Joka on lievästi sanottuna erikoista. Kasvisruokaa, nauruterapiaa, liikuntaa, raitista ilmaa ja paljon suolihuuhteluita. Siitä ne Kellogin terveysopit oli tehty:

William Lightbody: Oh, no, no, I can't eat fifteen gallons of yoghurt.

Dr. John Harvey Kellogg: Oh, it's not going in that end, Mr. Lightbody.

Toisessa juonessa seurataan, parin veijarin, epätoivoista yritystä kopioida Kellog murot. Tavoitteena luoda oma terveystuote ja sitäkautta rikastua. Yritystä kyllä riittää, mutta taitojen kanssa on vähän niin ja näin. Vai perustaisitteko itse ruokatehtaan sikalaan?

Leffan alku on sellaista ilotulitusta, että pois alta. Loppua kohden meno vähän vaimenee, mutta ei se silti tee tästä huonoa. Hyvä ja hauska, kyllä tämä kannatti katsoa.

Half Life - PS3

Divarista ostettu Orange Box kokoelma lojui vuosia hyllyssä, mutta nyt sain viimeinkin aikaiseksi ja otin työn alle yhden sen sisältämistä peleistä, eli Half Life 2.

Samassa kokoelmassa on muuten sellainen ongelmapeli kuin Portal, joka upposi esikoiseen kuin veitsi sulaan voihin. Videopelin vaikutuksen voi sanoa olleen voimakas, kun toinen alkaa piirtämään pelin robotteja ja suunnittelemaan omia pulmakenttiä.

Minä suosin pelirintamalla toimintaa ja sitä Half Life 2 tarjoaa runsain mitoin. Koska en ole ykköstä pelannut, niin tarina ei ole minulle tuttu, mutta eipä tuo pahemmin pääse haittaamaan. Kontrollit ovat loogisia, paukkuja ei ole loputtomiin ja tämä on kai aikanaan ollut uraa-uurtava peli.

Nykyään tämä ei grafiikan puolesta enää pahemmin säväytä, eikä muutenkaan, mutta ihan menevää viihdettä silti. Muutamia raivostuttavia juttujakin löytyy, lähinnä ohjauksen puolesta. Esimerkiksi se äijä jota tässä ohjataan juuttuu usein kiinni hartioistaan(?) oven karmeihin. Eli välillä ohjauksen pitää olla välillä just eikä melkein.

Ei tämä kovin suuria tunteita herättänyt, enkä tiedä tuleeko pelattua toiste. Pitää kuitenkin pelata ne jatko-osat pois jossain välissä, kun ne kerran on tuossa kokoelmassa mukana.

Lemmy x2 (Omaelämänkerta - kirja, TV-dokumentti)

Niin siinä kävi, että Motörhead jäi näkemättä livenä. Muutama vuosi sitten tuli Ilosaarirockin liput varattua heti, kun tuli ilmoitus, että Motörhead tulee sinne. Sitten Lemmyn terveys petti ja se siitä. Kyllähän yhtye kävi suomessa paikkaamassa tuon keikan, mutta ehkä oli parempi kun se ei jäänyt ekaksi ja vikaksi kosketukseksi bändiin. Aivan sama miten paljon Radiorokissa sitä keikkaa hehkuttivat, ne pari pätkää mitkä juutuubista löysin kertoivat aika karua tarinaa.

Se siitä, kevyet mullat ja sillai. Minun piti raapustella jotain näistä kahdesta Lemmy dokumentaatiosta. Ihan ensiksi katsoin Lemmy dokkarin teemalta. YLE oli tilanteen tasalla ja laittoi dokkarin uudelleen katseltavaksi hetikohta herran kuoleman jälkeen. Kiitoksia siitä, koska dokkari on hyvä. Kamera seuraa bändiä ja etenkin Lemmyä.

Mies polttaa ketjussa, juo, kiroilee ja pelaa videopelejä. Ei varsinaisesti roolimalli. Taatusti oma itsensä, joka ei mieti pätkän vertaa mitä muut hänestä ajattelevat, ja se on harvinaista nykyaikana. Aina löytyy aikaa faneille yhteiskuvaan ja ei ole raha noussut hattuun. Jos sitä koskaan mahdottomia määriä on ollutkaan. Äijä asui rähjäisessä vuokra-kämpässä, joka on lattiasta kattoon täynnä roinaa. Joku voisi väittää touhua hordaamiseksikin. Aikamoinen kontrasti kun Lemmy lähtee paskaisesta kämpästään keikalle, ja pihalla odottaa limusiinikyyti lentokentälle.

Kirja kertoo saman tarinan, mutta valottaa tarkemmin bändin eri vaiheita. Täytyy oikein nostaa hattua, että mies ei koskaan hellittänyt. Vastoinkäymisiä mahtui matkan varrelle enemmän kuin tarpeeksi, mutta äijä vain painoi eteenpäin. Luotti siihen, että tekee oman juttunsa hyvin ja sen pitäisi riittää. En tiennyt paljoakaan bändistä joten kirja täydentää TV-dokkaria mukavasti, vaikka onkin tehty aikaisemmin. Minä esimerkiksi luulin, että Motörhead oli koko historiansa ajan trio, mutta niin sitä ihminen on väärässä.

Nyt kun stoori on suurinpiirtein tiedossa, pitänee kai tutustua bändin tuotantoon. Siis muuhunkin kuin niihin kahteen biisiin.

Maj Karma - Kerubi Joensuu 12.3.2016

No niin, voi ruksia yhden voimayhtyeen pois listalta. Nyt on tsekattu livenä Maj Karman lavakunto, ja havaittu se hyväksi. Piti ihan mennä ihan pohjois-karjalaan asti, että tiemme kohtasivat, mutta kyllä kannatti. Ei ollenkaan huono veto, itseasiassa harvoin on kotimaisen bändin tiimoilta näin tiivistä rypistystä päässyt nauttimaan.

Yhtye soitti tiukasti, ja hurjalla energialla. Aneeminen meininki löytyi yleisön puolelta, mutta kai tuo on aika normisettiä suomen keikolla? En itsekään jaksanut pomppia, mutta diggasin kyllä ihan kympillä. Juuri sopivan pituinen (noin 1h 20min) setti ja minun toivelistalla ollutta "valehtijaa" ei soitettu, mutta aina ei voi saada kaikkea.

Samalla tuli katsastettua ensimmäistä kertaa Kerubi, tuo legendaarinen rock-clubi joka ei ollut niin räkäinen kuin oletin. Kaikki oli itseasiassa jopa häiritsevän tip-top kunnossa, siis noin rokkiluolaksi. Ei iskenyt oksennuksen tms. haju sieraimiin heti, kun astui pääsaliin (kuten esim Tavastialla) ja muutenkin tila vaikutti siltä, että se saattoi olla jopa suunniteltu soittokeikkoja varten. Sainkin kuulla, että tämä oli uusi sijainti, ja se vanha mesta oli ollut sokkeloinen ja kaikinpuolin "rock". No, ehkä parempi näin.

Totuuden nimessä pitää sanoa, että keikka oli ns. kiva boonus, joka sattui samaan ajankohtaan kuin vierailu sukulaisten luokse. En siis pelkästään bändin takia ajanut kolmatta sataa kilometriä suuntaansa. 

Tästäkin huolimatta voin käydä toistekin tsekkaamassa niin Kerubin, kuin Maj Karman. 

Kiitos Maj Karma, kiitos Kerubi, kivaa oli

Hyperion - Dan Simmons

Järkäle, ei tätä muuten voi kuvailla. Eikä tarinaa edes saada finaaliin ensimmäisessä osassa, vaan tarvitaan vielä toinen, ensimmäistäkin paksumpi opus sen loppuunsaattamiseksi.

Seitsemän pyhiinvaeltajaa, matkalla Hyperionin planeetalle. Kohtaamaan kauhistuttavan, elävän jumalan Lepinkäisen, ja todennäköisesti samalla oman kuolemansa. Kaikilla on oma syynsä matkaan, ja kirja koostuukin lähinnä matkalaisten kertomuksista. Mikä on kenenkin yhteys Hyperioniin ja Lepinkäiseen, ja syy matkaan.

Nämä tarinat ovat kiehtovia, välillä raskaita ja jopa sekavia. Välillä jutuissa on kevyempi ote ja joskus teksti on niin raskasta, että väkisinkin alkaa harppomaan sitä. Tosin kohta pitää peruutella, kun tajuaa pudonneensa juonesta. Varsinaisesti löysää tarinassa siis ei ole.

Eniten pidin eversti Kassadin ja runoilija Martinin tarinoista. Martin oli sen kokoluokan omahyväinen paskiainen, että pakkohan kaveria on jo sympatiseerata. Myös Sol Weintraubin ja hänen tyttärensä tarina on hyytävää luettavaa. Eniten haukotutti ehkä etsivän tarina, niin ja se ainoa ennalta-arvattava ituhippi-tarina, delfiineineen päivineen.

Kirja on napsinut varmaan kaikki mahdolliset palkinnot, mitä Sci-Fi kirja voi vain saada. En rupea väittämään vastaan, sillä puutteineenkin tämä on hyvä. Toinen lukukerta, ja varmaan vielä joskus tulee se kolmaskin.