Katkeraa viiniä - Netflix

Viiniharrastus on jotain sellaista, joka ei mene minulle jakeluun. Minulle viini on joko hyvää, tai sitten pahaa. Muut sitten löytävät vaikka mitä makuja, se nahkainen taitaa olla huumorin huipentuma. Miten joku voi maistua hyvältä, jos se maistuu nahalta? Ovatkohan ne ihan tosissaan? Taitavat olla. Ovatkohan vähän snobeja? Kyllä, ainakin minusta.

Tässä dokkarissa nämä snobit saavat, minusta, ansaitusti nenälleen. Jostain tulee nuori jätkä, joka perheen (varastetuilla) rahoilla ostaa huutokaupoista järjettömiä määriä laatuviinejä, nostaa siinä sivussa hinnat tappiin, ja rupeaa sitten väärennyshommiin.

Lahjakas äijä, siitä ei pääse mihinkään. Ilmeisesti maku ja hajuaisti on hänellä niin kehittynyt, että osaa sekoittaa huomattavasti halvemmista viineistä niin lähelle oikeaa osuvan "arvoviinin", että suurin osa näistä snobeista menee halpaan. Eniten naurattaa se, että nämä asiantuntijat menevät halpaan, vaikka myyntiin tulee semmoisia viinejä, joita ei ole koskaan oikeasti edes valmistettu. Vähän kuin yrittäisi myydä vuosimallin 1939 Ferraria. Semmoista kun ei ole koskaan tehty, vaikka firma on sinä vuonna perustettu. Jos luulee olevansa asiantuntija, niin sitten ehkä kannattaisi tutustua siihen aiheeseen, minkä asiantuntijaksi esittäytyy.

Kiinnihän tämä sekoittelija jää, vaikka uskollisemmat fanit eivät millään usko vieläkään todeksi sitä, miten heitä on vedätetty. Perustelutkin ovat hieman samanlaisia kuin holokaustin kieltäjillä. Määrät ovat niin suuria, että ei ole mitenkään mahdollista. Pah ja pyh. Yksi äijä keksii sekoituksen ja sitten vaan kertoo jengille, että hankkikaa tätä laatua näin monta pulloa ja tätä toista tämän verran. Sitten sekoitussuhde, uusi väärennetty etiketti kylkeen ja laatuviini on syntynyt: 30 000 taalaa, tai enemmän, per pullo: Ostakaa idiootit, ostakaa.

Hyvä dokkari, vaikka en mikään viiniasiantuntija olekaan.

I am Thor - Netflix

Tiesin, että on olemassa semmoinen kasarikummajainen, kuin Thor, enkä puhu nyt sarjakuvasta, vaan bändistä. En ole heidän tuotantoonsa tutustunut, korkeintaan naureskellut levyjen kansille. Bändistä on nyt tehty oikein dokkari, vaikka sitä katsoessa toivoisi sen oikeasti olevan Spinal Tap elokuva. Tosissaan nämä tuntuvat kuitenkin olevan, valitettavasti.

I Am Thor -dokumentti kertoo kanadalaisen metallilaulajan tarinan. Laulajan, joka oli alunperin menestyvä kehonrakentaja. Sitten äijä alkoi unelmoida rock-tähteydestä ja loppu on aika surullista katsottavaa. Läpimurto kai oli aika lähellä, mutta jotain sekavaa siinä tapahtui. Thor itse selittää, että hänet kidnapattiin kesken sopimusneuvotteluiden levy-yhtiön toimesta (tai jotain sinnepäin), mutta tiedä häntä. Uskokoon ken tahtoo.

Bändi olisi kyllä saanut jäädä sinne kasarille. Mutta eikä mitä, äijä kiertää edelleen. Bändi taustalla tosin vaihtuu aika usein, kun ei ole rahaa maksaa soittajille. Taitaa loppu kuitenkin olla jo aika lähellä. Äijä nimittäin esittelee dokkarissa semmoisen arsenaalin lääkärin määräämiä pillereitä, että hirvittää. Ei taida olla kovin terve (enkä nyt tarkoita mielenterveyttä) ukko. Puolisokeakin taitaa olla, ja tuntuu pukevan aika usein (itsetehdyn) esiintymisasun väärässä järjestyksessä päälle.

Parasta antia on suomessa kuvatut osuudet, kun bändi on kutsuttu Sauna Open-Air festivaaleille Tampereelle. Suomessa metallifanit ovat ihan omaa luokkaansa, ja sitä myös Thor osaa arvostaa. Spinal Tap elokuvan lisäksi mieleen tulee toinen dokkari, se joka kertoo siitä Anvil nimisestä yhtyeestä. Eikös nekin ole Kanadasta?

Surullinen fiilis tästä jää, kaikesta uhosta huolimatta. Thor ei ymmärrä, tai ei pysty lopettamaan? Jonkinlainen interventio voisi olla paikallaan, ettei äijä vaan kuole lavalle kesken keikan. Puhaltaessaan kumavesipulloa rikki, ties kuinka monetta kertaa.

Stand-Up komediaa - NetFlix

Tuli katsottua Netflixin loputtomista(?) arkistoista kolme varsin erilaista Stand-up komedia-esitystä. Osa nauratti, osa ei. Jostain syystä se paras ei näy minun Netflix historiassa. No, runtataan nämä pari sitten ja kehutaan se kolmas, jos muistan mikä se oli. Ei sekään tainnut hääviä olla, kun ei edes esiintyjän nimi jäänyt mieleen.


Dave Chappelle: "The Age of Spin: Dave Chappelle Live at The Hollywood Palladium"
Huono huono huono. Ei naurattanut yhtään, ei siis edes yhden ainoaa kertaa. Miten tämmöistä skeidaa edes kehdataan myydä ihmisille? Kyllä pitää paljon tapahtua, että kosken herran tuotoksiin toisen kerran.

Sarah Silverman A Speck of Dust
Saara juttelee rumia puolitoistatuntia, ja sen pitäisi olla hauskaa? No ei ole. Mietin parikin kertaa tämän aikana, että tuleekohan tuo nauru nauhalta? Minua nimittäin naurattaa ehkä pari-kolme juttua koko showsta ja se on aika vähän se. Sarah yrittää selvästikin shokeerata, ja ehkä jenkkiyleisö nauraakin sille, että joku uskaltaa olla niin ... no, paremman sanan puutteessa: uskalias. Ei jatkoon.

War Machine - NetFlix

Katsoin, koska pääosassa oli Brad Pitt, ja NetFlix suositteli tätä minulle. Eipä ole Bradin uralle kauheasti huteja osunut, mutta nyt taisi tulla sellainen. Tai jos ei nyt ihan huti, niin ei mikään täysosumakaan.

Tämä ilmeisesti perustuu jossain määrin todellisuuteen. Ainakin sen verran, että Pittin esittämä fiktiivinen kenraali McMahon on perustuu oikeaan kenraaliin: Stanley McChrystaliin, joka komensi NATO-joukkoja Afganistanissa.

Afganistanissa ollaan, ja demokratiaa tuodaan. Vaikka väkisin ja rynnäkkökiväärillä, jos (kun) eivät muuten usko. Arvaatkaa kaksi kertaa onnistuuko? Lopun "katutaistelu" lienee aika realistisesti kuvattu. Ei käy solttuja kateeksi, kun vihollista ei erota siviilistä, ja ei ne siviilitkään sinusta erityisemmin tykkää.

Ei lähde, punainen lanka puuttuu, tai on niin hyvin piilotettu, että en sitä löydä. Oikein ihmetyttää miten Brad Pitt on saatu puhuttua tähän. Ehkä leffa paperilla näytti hyvältä. Ben Kingsley Afganistanin presidenttinä on tämän leffan parasta antia. Varmaan sen takia, että äijän touhut ovat niin typeriä, että haluan hymähdellä tietäväisenä, että "ei ihme ettei siellä mikää toimi, kun tuollaiset johtaa sitä kansaa". Toivottavasti homma ei ole oikeasti niin tutkalla, kuin mitä elokuva antaa olettaa.

Tyttö ja pommi - Jari Järvelä

Oho, mitähän tästä osaisi sanoa? Aikamoinen dekkari, tai kai tämä lasketaan dekkariksi? Mitään mysteeriä tässä nyt ei ratkota, osapuolet ovat selvillä heti ensimmäisten sivujen jälkeen. Lyhyesti juoni menee niin, että rotat (stevarit, eli vartioliikkeen miehet) jahtaavat bakteereja (töhrijöitä), sitten homma lähtee lapasesta, yksi kuolee ja kosto(n kierre) on väistämätön.

En osaa sanoa oliko tässä hyviksiä ollenkaan. En taatusti ole bakteerien puolella, mutta vastapuolikin sortuu semmoisiin temppuihin, että ei heidänkään puolelle oikein osaa asettua. Kirja kuluu käsissä nopsaa vauhtia, ja sivujen vähetessä alan epäillä, että tässä tuskin on onnellinen loppu. Siinä olen oikeassa, kaikki muut juonenkäänteet sitten arvaankin päin sitä itseään.

Tykkäsin, ja tunnustan tarttuneeni tähän aluksi vain siksi, että Jari Järvelä on kotkalainen kirjailija. Seuraavan hänen kirjansa luen siksi, että pidin tästä. Kaikesta synkkyydestä (tai ehkä juuri siksi) huolimatta.

Black Ops III - PS4

Kun tuli sopivalla hinnalla vastaan, niin ostin. Minähän ostin tämän jo PS3 alustalle, vain huomatakseni, että PS3 ei tue kuin moninpeliä. Melkein lähdin silloin siltä istumalta hakemaan PS4 koneen sen takia, mutta onneksi en lähtenyt. Tämä ei nimittäin ole kovin hääppöinen. Grafiikka rullaa komeasti, mutta niinhän se tekee nykyään kaikissa peleissä. Juoni on sekava ja en oikeasti tajua siitä yhtikäs mitään. Jotain Matrix juttua sinne on sotkettu, mutta ei mene jakeluun.

Huono, huono huono, tai ei ainakaan lunasta niitä odotuksia jotka tähän kohdistin. Jos tämä oli mukamas parasta Black Opsia, niin minun puolesta voivat lopettaa koko sarjan.