The Hatefull Eight

Jahans, tarkistetaan ensin maneerilista:

• paaljon pitkää dialogia, check
• paikoitellen nokkelaa sellaista, check - varauksin, enemmän olisi voinut osua maaliin
• väkivaltaa - check
• järjetöntä sellaista - check
• takaumia - check
• komea tekninen toteutus - check
• varastettu huoletta toisilta ja tuunattu oman näköiseksi - check
• yritetään shokeerata katsojia - check

Jep, kyllä tämän Tarantinon leffaksi tunnistaa, eikä pelkästään Samuel L. Jacksonin takia. Tämä taisi olla murhamysteerin tapainen, joka oli naamioitu länkkäriksi. Vähän pitkä, mutta jos pitää herran leffoista (check), niin pitänee tästäkin. Kolmen tunnin aikana kyllä ehti takapuoli puutumaan, kelloa en kyllä vilkuillut, hyvä niin.

Agatha Christie hiipi väkisinkin mieleen kesken leffan. En ollut näköjään ainoa, mitä arvosteluja jälkikäteen lueskelin. Juonenkäännekin oli vähän samanlainen kuin Agathalla. Christien kirjoissa minua ärsyttää ylitse kaiken se, että lukijalle ei  kerrota kaikkea, vaan viedään lukijalta pieninkin mahdollisuus arvata murhaaja. Pitää vain kiltisti odottaa viime tippaan, että saadaan se viimeinenkin palapelin palanen. Tarantino tekee vähän samanlaisen tempun tämän leffan kanssa. Ei nyt mikään Tusk Till Dawn täyskäännös, missä road movie muuttuu zombie mätöksi sekunnissa, mutta pieni haist-ite ylläri kuitenkin.

Koska oltiin käytännössä yhdessä tilassa, kävi herran esikoisohjauskin mielessä. Siinä missä esikoisohjaus oli napakka, tämä rönsyili. Tuollainen 30 minsaa pois ja hyvä olisi tullut. Ulkokuvaus on komeaa ja oikeasti luulin, että jossain vaiheessa oltaisiin tappelemassa siellä lumimyrskyssä. Jos viritellään naruja pas... siis ulkohuussiin, sekä talliin (että löytää perille myräkässä), niin vähän ontoksi jää, kun ei niitä sitten käytetä/näytetä sen enempää. Kai niiden virittelemiseen käytetyn ajan ainoa funktio oli alleviivata sitä, miten mahdoton myrsky pihalla raivoaa.

Plussaa siitä, että saatu Enriko Morricone eläkepäiviltä säveltämään musaa, vaikkei score jäänytkään soimaan päähän. Taisin pongata pari virhettäkin, ja hyvin on vuoristossa huollettu talvella tiet (miten siellä ylipäätään on tie?), että hevosvankkureillä pääsee menemään talvellakin. Koska tämä on semmoinen örerix pätkä muutenkin, niin annetaan virheiden ruotimisen jäädä tähän.

Oli hyvä, mutta tiivistäminen olisi parantanut. Jos Tarantino pitää sanansa, ja ohjaa vain 10 elokuvaa, niin niiden kahden jäljellä olevan olisi parempi olla:

• hemmetin hyviä
• jotain muuta kuin länkkäreitä

Aikaloukku - Vernor Vinge

Tämä on jatkoa Rauhansota kirjalle, tavallaan. Tarina nimittäin jatkuu 50 miljoonaa vuotta myöhemmin, ja ihmisillä ei mene hyvin. Maapallo ei ole lunastustilassa, mutta jostain syystä ihmiskunta on sukupuuton partaalla. Ihmisiä on jäljellä noin 300kpl ja hekin ovat säilyneet vain kuplien ansiosta. Kaikilla on kyllä ruokaa yms. yllin kyllin ja teknologian avulla voi (halutessaan) sinnitellä hengissä tuhansia vuosia. 300 on kuitenkin niin alhainen luku, että sukupuutto uhkaa.

Ensimmäisessä osassa esitellyt kuplat ovat nykyään aikamatkustamisen välineitä. Tosin vain yhteen suuntaan, eli tulevaisuuteen. Kukaan ei tiedä mihin (tai miksi) ihminen on hävinnyt, koska 50 miljoonaa vuotta hävittää todisteet aika tehokkaasti. Arvailuja kyllä riittää, alieneista ihan omatoimiseen hönöilyyn.

Tekniikka on aikamoista, vaikkakin sen tuottaminen uudelleen ei enää onnistu. Kun menneisyydestä roudatut varastot loppuvat, niin lisää ei tule. Ei ainakaan, jos ei saada lisää resursseja, eli ihmisiä niitä tuottamaan.

Ihminen ei ole enää planeettansa vanki, kuten ensimmäisessä osassa, mutta asia mainitaan vain sivulauseessa. Ehkä ihmiset ovat hylänneet planeettansa? Ei käy ilmi, mutta eipä sillä ole väliäkään, koska tässä pysytään (enimmäkseen) tiukasti maan kamaralla. Pääjuoni seuraa eräänlaista murhatutkimusta ja on hieman tylsä. Aika monta iltaa tätä tahkosin, vaikka oli tämä minusta parempi kuin se eka osa.

Kun kuplat oli jo vanha tuttu juttu, niin ehkä eniten mietitytti taistelut. Nehän voi käydä atomipommeja huolettomasti paiskomalla, koska aina pääsee karkuun sinne kuplaan. Staasiin vaan ja "pikakelataan" riittävästi tulevaisuuteen, että pommien jättämät jäljet ja vauriot ovat hävinneet. Lisäksi sitä kuplaa voi liikuttaa (ajaa) atomipommeilla.

Olihan tässä teemoja vaikka kuinka, mutta ei osunut hermoon tällä kertaa. Tulipahan luettua kuitenkin yhden kirjailijan koko suomennettu tuotanto. Vain neljä kirjaa, mutta kuitenkin.

Big Eyes

Tim Burton on yksi lempi-ohjaajistani, ja hän tuntuu osuvan useammin maaliin, kuin hänen luottonäyttelijänsä Johnny Depp. Tim Burton tekee yleensä vauhdikasta fantasiaa, joten hieman jännittää miten herralta luontuu draaman ohjaaminen. Ihan kohtuullisesti. Tämä leffa ei ole täysosuma, mutta ei huonokaan.

Tarina itsessään perustuu tositapahtumiin ja kyllä tällaisesta tarinasta kannatti leffa väkertää. Ei jaksa tutustua asiaan niin paljoa, että miten tarkasti seurataan todellisia tapahtumia. Eniten kyllä hämmästyttää taulujen oikean maalaajan (pahoittelut jo etukäteen ontuvasta mielikuvasta) munattomuus. Ei mene minulla mitenkään jakeluun, että joku antaisi omien töiden krediitit toiselle ihan vaan siksi, että naisen maalaama taide ei myy.

No, 50-luku oli 50-luku, ja silloin vaimon paikka oli kotona. Petos kuitenkin jatkui 70-luvulle asti, eli taulujen oikea maalari Margaret Keane piti suunsa kiinni yli 10 vuoden ajan. Miksi? Ne taulut kuitenkin todistetusti myivät. Tässä oli varmaan taustalla suuria teemoja: tasa-arvoa, feminismiä, mutta ei nyt jaksa ajatella niin syvällisesit. Populaarikulttuuria = viihdettä, piste.

Kiehtova tarina, ihan kohtuullinen leffa. Lopun huipennus oikeussalissa menee kyllä hieman överiksi, mutta samapa tuo.

Niin ne taulut? Piti tunnustaa, että kävin katsomassa, että millaisia ne oikein ovat. Margaret siis maalaa edelleen. Jos kiinnostaa hänen originaalejaan voi ostaa suoraan taiteilijalta. Ei oikein innostanut. Tarina on hyvä, taulut ... no, maku-asioitahan nämä ovat. Itse en hänen taulujaan seinälleni nostaisi.

Rauhansota - Vernor Vinge

Ollaan yllätys yllätys, maapallolla, melko lähitulevaisuudessa. Ihminen on vielä planeettansa vanki, mutta kehitys on mennyt sekä eteenpäin, että taantunut.

Valtaa pitää yhtymä nimeltä "Rauhanlaitos", joka ilmeisesti viime tipassa esti ihmiskuntaa pommittamasta toisiaan atomeiksi. Työkaluna tämä Rauhanlaitos käytti kuplia, joita he pystyvät generoimaan etänä ja hyvinkin tarkasti haluamaansa paikkaan.

Vastavoimana tässä toimivat pienet pajat, joissa tekninen kehitys ei ole pysähtynyt, vaan päinvastoin. Ilmeisen fiksua porukkaa. Kun muu väestö pakotetaan ajamaan hevoskärreillä ja ainoastaan Rauhanlaitoksella on käytössään autoja, tämä pikkujoukko siitä vähät välittää. Heillä on käytössään hologrammineuvotteluja, maaliin hakeutuvia kiväärinammuksia ja kaikkea semmoista "pientä".

Rauhanlaitoksen käyttämiä kuplia ei sen tarkemmin selitellä, että mistä ne muodostuvat. Ilmeisesti tyhjästä ilmasta, mutta ei kai sitä aina kaikea tartte selittää puhki. Kuplaa on kuitenkin mahdoton rikkoa ja niitä löytyy sitten pitkin maapalloa. Jotkut pitävät sisällään juuri räjähtäneitä atomipommeja, toiset sotajoukkoja jne. Siististi paketoituna pois häiritsemästä ja rauhaa rikkomasta.

Sitten rikkoitumattomana pidetty kupla rikkoutuu, ja heti perään toinen. Vastarintaliike näkee tilaisuutensa tulleen ja siitä se sitten taas lähtee.

Paitsi ei tämä kirja nyt oikein lähtenyt. Ehkä odotin taas mahtipontista avaruusoopperaa, ja kun en saanutkaan sitä, petyin lievästi. Kuplat ovat kyllä kiehtova keksintö, ja jätän nyt ihan tarkoituksella kertomatta niiden yhden ominaisuuden. Etten spoilaa kenenkään luku-iloa.

Ihan OK kirja, mutta voi olla, että jäi yhden lukukerran opukseksi.

Vuodenvaihteen leffat

Tuli katsottua leffoja, mutta ei ole ehtinyt kommentoimaan niitä tänne, kun kiirettä ja gulduuria. Laitetaan nyt jotain muistiin, kun vielä on muistikuvia.

Giver
Pienimtoinen SciFi leffa, jossa tulevaisuuden näkymä on lohduton ja väritön, vaikka mukamas asutaan paratiisissa. Vain yhden parariisin asukin sallitaan muistaa millaista oli ennen ja hänelle etsitään seuraajaa. Sellainen löytyy ja sitten normisettiä: epäilys, kapina, pako, jne. Tiedätte kyllä kuvion. Yllätys ei ollut kovin suuri, kun paratiisista löytyikin kovaotteiset poliisivoimat heti kun joku vähän hölskytti järjestelmää. Ihan hyvä leffa, tykkäsin.

Better Living Through Chemistry
Pääosan esittäjä on mukava mies, jolle ei tapahdu mukavia asioita. Apteekkari on pahasti tossun alla ja vaimon faijakin tylyttää ja dissaa minkä ehtii. Sitten lähettipoika mokaa ja yrittäjän pitää itse toimittaa lääkkeet asiakkaille (hyvä palvelu muuten). Elämä saa ihan uutta potkua, kun asiakkaiden joukossa onkin tylsistynyt kotirouva, joka osaa ottaa kemikaaleista ilon irti. Rouva luonnollisesti opettaa elämänkatsomuksensa myös uudelle rakastajalleen. Apteekkarillahan on varastoja mistä ammentaa, ja kohta onkin ns. vauhti päällä. Kevyttä mustaa huumoria, ja tykkäsin.

The Voices
Jos edellinen leffa oli kevyttä mustaa huumoria, niin tämä on sitten kai sysi-mustaa sellaista. Tämän leffan päähenkilö ei tarvitse kemikaaleja sekoittaakseen päänsä, vaan pitääkseen sen raiteillaan. Pahus vaan, että elämä ilman kemikaaleja on niin paljon kivempaa. Voi jutella lemmikkien kanssa, ja ne juttelevat takaisin. Ja jos nyt sattuu vahingossa puukottamaan kollegan, niin pään voi leikata talteen ja laittaa jääkaappiin. Sitten senkin kanssa voi jutella ja kinastella jälkikäteen. Tämän leffan tekijät ovat taatusti joko jutelleet asiantuntijoiden kanssa, tai sitten sellaisten henkilöiden, joilla on tällaisia ongelmia. On sen verran totuudentuntuinen kuvaus, että huh-huh. Lisäboonus pinkistä värimaailmasta, joka jäi jälkikäteen mietityttämään, että olikohan pinkki se väri jonka vain päähenkilö näki? Maailma oli mallillaan, kun kaikki (esim. työpaikan trukit) ovat kauniin pinkkejä.

Tusk
Ei hitsi, mitähän tästä osaisi sanoa spoilaamatta? No, ainakin kolmas mustan huumorin leffa putkeen. Pääosassa on podcast radion juontaja/tuottaja/omistaja (whatever), joka lähtee Kanadaan tekemään haastattelua. Sen mennessä mönkään löytyy vessan seinältä toinen ehdokas haastateltavaksi ja ... no, sitten tämä lähtee ihan totaalisesti lapasesta. Katsokaa itse. Taatusti jää ainakin leffa mieleen, sen voin luvata. Boonusta siitä, että pilkataan Kanadalaisia, vaikka en osaa sanoa osuuko maaliinsa vai ei.

Crystal Fairy & Magical Cactus and 2012
Ollaan Chilessä, ehkä opiskelemassa, ei käynyt selväksi. Sitten lähdetään etsimään kaktusta, jolla saisi nupin sekaisin. Kun kukaan ei suostu omastaan antamaan palaa (ilmeisesti näitä ei löydy kuin ihmisten takapihoilta, vaikka Wikipedian mukaan nopeasti kasvava kaktus), se pala varastetaan. Sitten ajetaan autiomaahan, oksennellaan, ollaan sekaisin ja pimppakin näkyy (ja tissit). Leffan nimen perusteella ajattelin, että täytyy olla hyvä. No ei ollut.

Chronicle
Kai tämä oli jonkinlainen kasvukertomus? En oikein tiedä, SciFi:ä kuitenkin, josta lähtökohtaisesti pidän. Lukion teinipojat saavat supervoimia joilla ensin leikitään kuten, noh kuten teinit tekisivät. Tehdään pikkujäynää toisille kahvilassa, parkkipaikalla jne. ja käydään tietysti voittamassa koulun talent-show. Sitten voimat kasvavat, mutta vastuu puoli ei oikein pysy perässä. Kohta ollaankin napit vastakkain ja korttelia, sekä miestä, kaatuu urakalla. Kyllä tämän kerran katsoi, mutta en tiedä muistanko tästä mitään vuoden päästä.

St. Vincent
No nyt lähtee. Bill Murray on näyttelijä josta on vaikea olla pitämättä, tai mistä minä tiedän. Joku varmaan vihaa miestä ylitse kaiken. Billin esittämä äijä on vanha, katkeroitunut, veloissa ja pulassa. Kokovartalosemmoinen, jota kukaan ei toivo naapurikseen. Sitten kuvioihin tulee poika, tutustutaan, molempien elämä muuttuu jne. mutta eipä menekään siirapin puolelle. Vanha äksy potkii ja puree loppuun asti. Vaikka lopun pystyykin arvaamaan, niin Bill tekee niin loistosuorituksen, että ei haittaa. Aivan loistava pätkä, suosittelen,

Willow
Katsottu esikoisen kanssa, että elämä ei olisi pelkkää Star Wars saagaa. Vaikka kohdeyleisö pitikin, niin pitää valitettavasti todeta, että ei ole oikein kestänyt aikaa tämä elokuva. Eikä johdu pelkästään siitä, että efektit näyttävät juuri sen ikäisiltä kuin ne oikeasti ovatkin. Harmi, koska olen joskus pitänyt tästä kovastikin.

Wyrmwood
Zombeja ja Mad Max! No melkein, zombeja (tai jotain) piisaa, ja ausseissa ollaan, joten ei se nyt niin kaukaa haettua ollut. Varsinkin kun leffassa ajetaan aika paljon. Häkäpöntöt eivät ole sitten mitään tämän leffan keksintöön verrattuna. Jos ei pidä zombeista, niin tuskin pitää tästäkään. Minua nauratti ja riemastutti, mutta minä olenkin minä.

Predestination
Tälle pitänee antaa toinen mahdollisuus. Katsoin kai liian väsyneenä ja ei toiminut. Minusta tämä oli sekava ajassa-hyppely SciFi, mutta monen muun mielestä tämä on mestariteos.

The Monuments Men
Onkohan tässä kohta pakko tunnustaa, että George Clooney tekee oikeasti hyviä leffoja (muitakin kuin sen yhden)? Nääh, ei vielä, vaikka tämä olikin minusta hyvä. Täysin erilainen sotaleffa, vaikka kyllä tässäkin ammutaan ja tulee ruumiita. Ihan hauskaa, että tehdään eri vinkkeleistä sotaleffojakin. Tällä kertaa en tarkistanut faktoja. Siellä olisi kuitenkin lukenut tietoja tauluista ja taiteesta, jotka natsit tuhosivat ihan vain siksi, että ei ollut heistä hyvää taidetta (esim. Picassoja, kuten leffassa käy ilmi) tai siksi, että olivat häviämässä. En minäkään kauheasti nykytaiteesta piittaa, mutta en silti vetäisi teosta palasiksi siksi, että se on minusta huono. No, paitsi ehkä sen yhden, jota joskus ihmettelin livenä, että mitä ihmettä...

Bullet to the head
No se on mukavaa, kun leffan juoni kerrotaan jo nimessä. Katsojan kannattaa pistää naula omaan päähänsä, niin ei rasita nuppia liikaa tämä taidepläjäys. Kai tässä oli juonikin, enimmäkseen tapeltiin ja ammuttiin. Sitten lopuksi aina jotain ammuttiin ... niin, ette ikinä arvaa mihin? Huoh... maksoin tästä 2€ (R-kioskin poistolaarista) ja sekin tuntuu nyt kiskurihinnalta, vaikka onkin blu-ray.

Phantom of the opera - Kansallisooppera

Kylläpä lähtee vuosi liikkeellä räväkästi kulttuurin tienoilta. Eli allekirjoittanut löysi itsensä kolmatta kertaa eläessään oopperasta. Melkoinen kontrasti siihen, että uusi vuosi otettiin vastaan hieman raskaammissa merkeissä.

Farkut ja flanellipaita nurkaan, puku päälle ja menoksi. Eihän nämä mitkään pukujuhlat kuulemma ole, ja paskan lätinät. Jengi oli niin tip-top kuin voi vain olla, ja toisten asuja kyllä tsekkailtiin ihan avoimesti. Musiikin takiahan tänne on kuitenkin tultu, eikös vaan, joten show pyörimään. Tätä on kehuttu...

Kolmas kerta oopperassa, ja nyt sitten kolahti? No ei...

En tuntenut yhden ainoaa biisiä entuudestaan, saati juonta, mutta pää-melodia(?) oli tuttu. Joko se on soinut mainoksissa, tai parodioissa, tai on vaan niin iso, että jopa minä en ole siltä voinut välttyä. Ei tempaissut mukaansa, ei jääneet biisit soimaan päähän ja en oikeasti tajua miksi vaimo niiskutti koko ajan vieressä... Outoa.

Tunnistan kuitenkin ammattitaidon ja osaan arvostaa sitä, vaikka musiikin puolesta tämä nyt ei minulle kolahtanutkaan. Puitteet ja lavasteet olivat komeat ja kyllä niitä kelpasi ihailla. Laulajista lähti ääntä ja kun tämä nyt ei ollut oopperaa, vaan oopperasta kertova musikaali niin sitä sietämätöntä kiekumista oli normia vähemmän. Tekstityksiäkään ei tarvinnut vilkuilla niin taajaan, kun ei ollut italiaa, vaan ihan lontooksi vetivät. Huomasin myös lavasteiden lisäksi ihmetteleväni miten aidon näköisiä sähkökynttilöitä nykyään osataan tehdä. Ihan kuin olisi aito liekki lepattanut, mutta kyllä se silti oli sähköinen.

Kun väki solui ulos salista, en kuullut mitään muuta kuin kehuja ympäriltäni, eli kai se sitten oli mahtavan upean hiano. En vilkuillut kelloa ja ihan joutuisastihan tuo loppupelissä meni, eli ihan OK. Toisin kuin se eka kosketukseni oopperaan, Dario Fo ja Matka Rheimsiin (tai jotain sinnepäin), jota taisin vihata ensimmäisestä nuotista lähtien, vaikka kuinka yritin olla liikkeellä avoimin mielin.

Uusi vuosi 2016

Uudenvuoden voi ottaa vastaan monella eri tavalla, paukuttamalla raketteja, valamalla tinaa jne.

Minä otin uuden vuoden 2016 vastaan Virgin Oil Companyssa, jossa lavalla mourusi Amorphis. Euroopan kiertueen päätöskeikallaan. Siitä olikin aivan liian pitkä aika, kun olen heidät viimeksi livenä pongannut. Oli hyvä ja tykkäsin, vaikka pari suosikkibiisiä jäikin soittamatta. Jos joskus järjestän rokkifestarit (hah-hah), niin siellä esiintyy Amorphis, ja "joku toinen bändi".

Rokken-roll, oli hauskaa jne. Uutta vuotta kaikille...!

Esa Holopainen suttukuvassa pistää menemään, on se aikamoinen kitarasankari.