Farkut ja flanellipaita nurkaan, puku päälle ja menoksi. Eihän nämä mitkään pukujuhlat kuulemma ole, ja paskan lätinät. Jengi oli niin tip-top kuin voi vain olla, ja toisten asuja kyllä tsekkailtiin ihan avoimesti. Musiikin takiahan tänne on kuitenkin tultu, eikös vaan, joten show pyörimään. Tätä on kehuttu...
Kolmas kerta oopperassa, ja nyt sitten kolahti? No ei...
En tuntenut yhden ainoaa biisiä entuudestaan, saati juonta, mutta pää-melodia(?) oli tuttu. Joko se on soinut mainoksissa, tai parodioissa, tai on vaan niin iso, että jopa minä en ole siltä voinut välttyä. Ei tempaissut mukaansa, ei jääneet biisit soimaan päähän ja en oikeasti tajua miksi vaimo niiskutti koko ajan vieressä... Outoa.
Tunnistan kuitenkin ammattitaidon ja osaan arvostaa sitä, vaikka musiikin puolesta tämä nyt ei minulle kolahtanutkaan. Puitteet ja lavasteet olivat komeat ja kyllä niitä kelpasi ihailla. Laulajista lähti ääntä ja kun tämä nyt ei ollut oopperaa, vaan oopperasta kertova musikaali niin sitä sietämätöntä kiekumista oli normia vähemmän. Tekstityksiäkään ei tarvinnut vilkuilla niin taajaan, kun ei ollut italiaa, vaan ihan lontooksi vetivät. Huomasin myös lavasteiden lisäksi ihmetteleväni miten aidon näköisiä sähkökynttilöitä nykyään osataan tehdä. Ihan kuin olisi aito liekki lepattanut, mutta kyllä se silti oli sähköinen.
Kun väki solui ulos salista, en kuullut mitään muuta kuin kehuja ympäriltäni, eli kai se sitten oli mahtavan upean hiano. En vilkuillut kelloa ja ihan joutuisastihan tuo loppupelissä meni, eli ihan OK. Toisin kuin se eka kosketukseni oopperaan, Dario Fo ja Matka Rheimsiin (tai jotain sinnepäin), jota taisin vihata ensimmäisestä nuotista lähtien, vaikka kuinka yritin olla liikkeellä avoimin mielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti