keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Leon ja muuta ryminää

Leon
Luc Besson kuului joskus suosikkiohjaajien joukkoon. Nykyään mies taitaa lähinnä tuottaa (eli rahoittaa) toisten tekemisiä ja tekee itse pas.. siis, ei niin laadukkaita elokuvia. Silloin kun äijä vielä tiesi mitä oli tekemässä, syntyi monta hyvää pätkää. Kuten esimerkiksi tämä Leon. Vaitelias ammattitappaja ottaa (vastahakoisesti) naapurin tytön hoiviinsa. Kun tämä sitten lopulta jää korruptoituneen poliisin huostaan, alkaa hurmeinen pelastusoperaatio. Toiminta on sitä itseään, ja huuomoriakaan ei ole unohdettu. Vuosi 1994 oli hyvä leffavuosi. Silloin tuli tämä, ja Pulp Fiction. Leffan mainosjulistekin on mielestäni yksi parhaista, eikä se Pulp Fictionin julistekaan huono ole. Edelleen hyvä, suositellaan.



Gangs of New York
Martin Scorsese tekee isoja leffoja. Tämän pätkän kulissit olivat kai sellaista kokoluokkaa, että moista tuskin enää tullaan koskaan näkemään. On vaan niin paljon helpompaa tehdä tietokoneella kaikki. Leffan aloituskohtaus on pitkä, vahva ja väkivaltainen. Ehkä koko elokuvan paras kohtaus, ja tulee heti kättelyssä. Onneksi loppukin on hienoa katseltavaa. Niille jotka eivät ole leffaa nähneet voidaan kertoa sen verran, että alussa kaksi New Yorkin jengiä ottaa yhteen. Eikä kyseessä ole mikään nyrkkitappelu, vaan tarkoituksena on oikeasti tappaa toisen jengin jäseniä niin paljon, kuin vain pystyy. Tällä tappelulla sitten namutellaan alun pitkässä kohtauksessa, ja jos ei muuten erotu, niin sitten hidastuskuvaa ja extreme-closeuppia kehiin. Luonnollisesti em. tappelu käydään keskellä talvea. Erottuu se veri paremmin, kun on puhdas lumi alla. Kyllä Martin osaa shokeerata ja ei heikkohermoisille. New Yorkin väkivaltaista historiaa ei liene pahemmin käsitelty elokuvissa. Pieni ihme, sillä jos meno oikeasti on ollut näin rouheaa, niin sieltä taatusti riittäisi tarinoita kerrottavaksi. Hyvä leffa.



I love you Phil Morris
Jim Carrey on näyttelijä, jota inhosin pitkään. Sitten näin jonkun pätkän, jossa hän teki fyysista komediaa. Eli sitä missä esim. kaadutaan suorin vartaloin maahan, (lähestulkoon) välittämättä siitä mitä alla on, ja SE on vaikeaa. Annoin miehelle osittaisen synninpäästön, vaikka se Batmanin arvuuttajan rooli on edelleen aivan kauhea. No, se oli koko leffa aikamoista tuubaa. Anyway, tässä leffassa potkitaan (kai) aitoja nurin, kun seurataan homopariskuntaa. Aiheen vuoksi rahoitusta ei kai oikein tahtonut ameriikasta löytyä, mutta euroopan puolelta sitten löytyi rahaa ja saatiin leffa aikaiseksi. Ja hyvä niin, koska tämä oli minusta aika hauska. Ei oikein saa selvää, että onko tämä draamaa, vai komediaa. Ehkä enemmän kuitenkin komediaa. Homojen stereotypioista otetaan kaikki irti, ja välillä saa nauraa ääneen. Aina hyvä merkki, ainakin jos kyseessä on komedia. Tämä kai perustuu jossain määrin todellisuuteen, mutta arvaan, että aika löyhästi. Jos olisi aikaa tutkisin asiaa, mutta enpä taida sittenkään jaksaa.



Transformers - Tuhon aikakausi
No nyt on ryminää. En muista sarjan ekoista leffoista juuri mitään, ja on tainnut se tätä edeltänyt elokuva jäädä näkemättä kokonaan. Ei haittaa. Jos jossain kohtaa on (ja ilmeisesti onkin) tarinanjatkumoa, niin kaikki mitä aiheesta pitää tietää, kyllä hierotaan naamaan. Kai tässä oli pohjalla joku tarinan tynkä, mutta se kaikki on vaan tekosyiden rakentelemista toiminnalle. Korttelia kaatuu ja tanner tömisee, kun autorobotit pistävät haisemaan. Ei taidetta, ei tiedetta, vaan toimintaa. Älyvapaata sellaista ja omassa genressään (mikä se sitten lieneekään) vallan mainio.


lauantai 8. lokakuuta 2016

The Cure - Helsinki 7.10.2016

Oho, ihan näin pitkää keikaa en osannut odottaa, kun lauteille nousi The Cure. Bändi soitti yhteensä kolme tuntia, ja kaikkiaan 35 biisiä. Ainakin tuli rahoille vastinetta. Jos nyt ihan 100% rehellisiä ollaan, niin bändin musiikki ei ole kovin vaihtelevaa, että kerta-annoksena tässä oli melkein jo liikaa.

Etukäteen kyllä mietitytti ja paljon. Millaisessa iskussa voi semmoinen bändi olla, jota on itse alkanut diggailemaan yläasteella? Tuoreissa bändikuvissakin Robert Smith näytti lähinnä pelottavalta. Niitä kuvia katsellessa hiipi väkisinkin mieleen Sean Pennin suoritus hienossa elokuvassa "This must be the place" (suosittelen).

Asiaa ei auttanut yhtään se, kun tajusin, ne itselle "tärkeät" The Cure albumit ovat tuoreimmillaankin vuodelta 1992. Kun silmäilin Hartall areenalle jonottavaa yleisöä, niin joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät taatusti olleet edes syntyneet silloin kun "Disintegration" ilmestyi (1989). Maltoin kuitenkin mieleni, enkä mennyt nolaamaan itseäni. Näissä pippaloissa tuskin olisi saanut lisäpisteitä kehumalla sillä, että on joskus ostanut em. albumin, kun se oli juuri julkaistu.

Kun keikka alkoi, yhden suuren huolenaiheen pystyi ruksimaan onneksi heti pois listalta. Robertin ääni oli edelleen iskussa, ja aika kuulaasti se soundasi.

Pari kertaa tekniikka kämmäsi kiippareiden kohdalla, ja niiden ääni pomppasi jotenkin kummallisesti. En muista mikä oli se eka biisi, jonka kohdalla tämä tapahtui, mutta "In Between Days" oli se toinen, joka kärsi tästä. Kun sen viimeiset nuotit oli saatu ulos, tuli kosketinsoittaja Roger O'Dolleylle kiire pois lavalta. Äijä säntäsi jonnekin ja joku teknikko sai arvatenkin huutia. Onneksi mies ehti takaisin lavalle, kun Lullaby tärähti soimaan ja muu bändi ei jäänyt äijää odottelemaan. Näinköhän edes huomasivat, että kosketinsoittaja ei ollut vielä takaisin työpisteessään.

Bändin lavaolemusta voi kuvata sanalla "flegmaattinen", mitä nyt basisti jaksoi välillä pomppia ja olla kaikinpuolin "punk". Toisaalta, ajatus siitä, että Robert olisi mennyt lavaa laidasta toiseen kitaran kanssa, vaikka ála Chuck Berry on ajatuksena sekin aika pelottava. Hyvä keikka, vaikka istumalihas joutuikin koville.

Nyt on tämäkin bändi nähty livenä. Lapsuuden sankareiden "näkemättä livenä"-lista senkun lyhenee. Eihän siellä ole kohta kuin Brian Setzer Orchestra, The Cult ja Big Country. Ainahan sitä voi toivoa, että Led Zeppelin vielä lähtisi kiertueelle, mutta tuskinpa lähtevät. Tahallani olen jättänyt väliin "The Queen" ilman Freddya, koska Freddyä ei voi paikata. Samasta syystä väliin jäi "The Doors", vai millä nimellä ne nyt ikinä nykyään kiertävätkin. Toisaalta Roger Waters kelpasi yksinäänkin "The Wall" merkeissä ja sehän lienee selvää, että Rollarit ja Deep Purple kiertävät ikuisesti, vain miehet vaihtuvat. Ainakin Purple tulee tekemään näin.