Ei haittaa, koska kunhan tarina saadaan rullaamaan, on kirjaa vaikea laskea käsistään. Moni asia tuntuu 70-luvulla syntyneelle niin tutulta, että välillä epäilyttää Kyrön käyneen vakoilemassa parin tuttavapiiriin kuuluvan henkilön menoa. Noukkineen sieltä parhaat palat, ja jalostanut ne kirjaksi. Tuskin kuitenkaan, koska pohjimmiltaan tämä kertoo kaikista suomalaisista miehistä. Niistä jöröjukista, joille tunteista puhuminen on vaikeaa, mutta asialliset hommat hoidetaan. Jos joku asia menee erityisen hyvin, niin siitä ei kylillä huudella. Kyllä riittää miehelle palkinnoksi se, että tietää itse tehneensä asian hyvin ja onnistuneensa.
Tarinassa kuolema on kuitenkin läsnä ja päähenkilö pohtii sitä omaan tapaansa hyvinkin syvällisesti. Tehdään testamentti, ja ruumisarkku, sekä hankitaan kunnollinen puku hautajaisia varten. Tiedättehän te: ettei tarvitse sitten ruumiina hävetä. Joudutaan sairaalaan ja melkein hoitokotiin. Siinä sivussa saadaan uusi ystävä, ja vaikka onkin lättähattu, niin fiksu semmoinen. Tutustutaan uuteen kirkkoherraan, joka onkin nainen, sekä näytetään pitkää nenää lääkäreiden hitaalle, ja vaivalloiselle kuntoutusohjelmalle.
Kirjan lähestyessä loppua henkisesti jo valmistauduin siihen, että Kyrö viimeisillä sivuilla pistää mielensäpahoittajan hautaan, ja se oli sitten siinä. Onneksi matka vielä (toivottavasti) jatkuu, ja saadaa lisää mielensäpahoittaja-kirjoja. Vaikka kirjassa kuolemaa pohdiskellaan, ja siihen kovasti valmistaudutaan, tarinan lopetus saa hymyn huulelle ja mielen hyvälle tuulelle. Elämä kuitenkin jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti