Tale of Tales - DVD

Italialainen Giambattista Basile (1566–1632) teki omana aikanaan vähän saman, kuin meillä Elias Lönnroth myöhemmin eli kasasi yhteen kansansatuja/runoja/tarinoita. Kokoelmaan joka sai nimekseen Pentamerone, ja joka taitaa olla samalla satukirjoja sieltä vanhimmasta päästä. Kirjaa on tuskin suomennettu, mutta jos on, niin saa oikaista (ja samalla vinkata mistä sen saa luettavakseen). Minun italiankielen taito rajoittuu lähinnä matkalippujen tilaamiseen, sekä pizzerin listan tulkkaamiseen. Sillä pohjalla ei pahemmin lueta italiankielistä tekstiä, edes modernia saati sitten useamman sata vuotta vanhaa tekstiä.

Näiden tarinoiden pohjalta sitten tehtiin tämä elokuva, joka on visuaalisesti niin komeaa katsottavaa, että hengästyttää. Kuvauspaikat ovat ns. aitoa kamaa, eli oikeita linnoja ja ties mitä. Jos nyt joku linna on tietokoneella siirretty vähän kuvauksellisempaan paikkaan, niin ei haittaa minua.

Tarina seuraa kolmea kruunupäätä ja heidän lievästi sanoen erikoisia (ja erilaisia) tarinoita. On kuningas ja kuningatar, joiden suurin toive on saada lapsi, toinen kruunupää joka pitää lemmikkinään kirppua (isoa sellaista), ja kolmas joka on aikamoinen naistenmies. En tiedä miten irrallisia nämä tarinat ovat kirjassa, mutta elokuva nitoo ne näppärästi yhteen. Menee tosin kotvanen ennen kuin katsoja pääsee jyvälle, mistä tässä kaikessa on kysymys. Mitään lapsille sopivia satuja nämä sitten eivät ole, ihan tiedoksi vaan. Kai näissä jokin opetuskin oli, mutta en jaksa pohtia sitä syvällisemmin.

Komea katsottavaa, juoni vähän poukkoilee ja pätkii, mutta hyvä. Ei tosiaankaan mikään Disney satu.

Suomen pahimmat bisnesmokat - tarinoita huippujohtamisesta

Tätä kirjaa lukiessa ei oikein osaa sanoa pitäisikö itkeä, vaiko nauraa. Jos luulit, että Soneran aikoinaan tekemät kaupat Saksan 3G luvista olivat ainokainen kunnon munaus suomen bisneshistoriassa, olet väärässä. Niitä tyräyksiä nimittäin riittää niin paljon, että vain osa mahtuu tähän kirjaan. Oman osansa saavat niin Nokia, kuin Talvivaarakin, paria vanhempaa tapausta (Esim. Valco) unohtamatta.

Kirjoittajat ovat hyvin ymmärtäväisellä tuulella, mutta itsellä kyllä teki useasti mieli huutaa ääneen "idiootit!". En ole kaupallisesti koulutettu henkilö, mutta sitä maalaisjärkeä uskon kuitenkin omaavani. Sitä näillä päättäjillä ei tunnu aina olevan matkassa. Tosin, kukaan näistä "huippujohtajista" ei pelaa omalla rahallaan, joten mikäs siinä on ottaessa riskejä, kun ei siitä mitään seurauksia tule. Tai jos tuleekin, niin korkeintaan potkut ja silloinkin yleensä muhkeilla boonuksilla höystettynä.

Pari kunnon tyräystä on jäänyt kirjasta kokonaan pois, että ehkä jatkoa seuraa joskus perästä. Minä ainakin halausin kuulla mitä ihmettä päättäjät aikoinaan miettivät, kun myivät Kemiran ja digitaalisen äänen/kuvan-siirtoverkon (Digita). Käsittääkseni betoninvalmistuksessakin on tehty aikoinaan joku kunnon välistäveto niin, että eipä taida olla yksikään suomen betoniasemista suomalaisten omistuksessa.

Sitä odotellessa, suosittelen tätä lämpimästi kaikille, joita talousjutut vähänkin kiinnostavat. Vaatii kyllä kohtuullisen lujat hermot, ja ei tosiaankaan mene kertalukemalla.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja - Kom teatteri

Ensimmäistä kertaa KOM-teatterissa, ja lavan leveys yllättää. Sekin yllättää, että yleisön valuessa saliin osa näyttelijöistä on jo lavalla, ja siellä tehdään ruokaa. Siis ihan oikeaa ruokaa, ei mitään muovisia leikkiannoksia. Kokki taitaa olla ammattilainen, eikä mikään wanna-be kokki. Muka-kehitysvammainen apukokki säntäilee sinne-tänne ja tarjoilee yleisölle tarjottimelta alkupaloina leipää. Ookei, että tämmöinen show tulossa. Toivottavasti ei tarvitse osallistua (ei tarvinnut).

En ole nähnyt elokuvaa, johon näytelmä perustuu, mutta ei haittaa. Näyttämöllä tapahtuu kaikenaikaa, ja paljon. Välillä ei oikein tiedä mihin pitäisi katsoa. Sinne missä itse tarinaa kuljetetaan eteenpäin, vaiko sivummalle, jossa sielläkin tapahtuu paljon. Yleensä jotain ihan kahelia.

Videokuva on kovassa käytössä. Näyttelijät käyvät välillä pihalla asti, tai ainakin lämpiössä, ja kamera seuraa perässä. Yleisö pääsee sitten seuraamaan tapahtumia tosi ison näytön kautta. Virtuaalitodellisuudessakin "käydään", mikä oli minusta täysin turha osio.

Ensimmäinen puoliaika naurattaa minua ihan mahdottomasti, vaikka aika synkkiä teemoja käsitelläänkin. Toisella puoliajalla meno synkistyy entisestään, ja kikkailu menee jo vähän överiksi. Kun lavalla on kuusi näyttelijää ja kaikki selittävät omaa juttuaan, kovaäänisesti yhtä aikaa, niin eihän sitä pysty seuraamaan. Pitää valita yksi, ja keskittyä siihen. Tai sitten antaa vain olla, ja odottaa, että koskahan tämä kakofonia oikein loppuu.

Parille katsojalle riitti noin tunnin jälkeen. Justiinsa ennen, kun saatiin ekan kerran vehkeet lavalle (ja hiton iso extreme close-up niistä vehkeistä sinne videoscreenille). Eli varoitus herkkähipiäisille, joo, vehkeitä näkyy, niin ja tissit .. ja puska. Eli hyvä show, ainakin näillä meriiteillä.

Tykkäsin. Voisin jopa mennä katsomaan uudestaan. Vaikka ihan vaan nähdäkseni uudestaan sen kohdan, missä juonta viedään toisaalla eteenpäin, mutta keittiön jengi vie kaiken huomion heidän touhutessa vihannesten kanssa yhtä sun toista, ei-niin-kauhean-siveellistä.

Seuraavaksi pitänee katsoa se leffa.

3% - Netflix

No nyt on jotain ihan muuta. Dystopiakuvaus Brasiliasta, tämmöistä ei olekaan tullut koskaan ennen vastaan. Sarjassa kansakunta on jakautunut jostain syystä kahtia. Toinen puoli elää kurjuudessa ja köyhyydessä, rikollisuuden keskellä ja tulee toimeen jotenkin. Kamerat valvovat, ja jonkinlainen poliisikin on olemassa, mutta meno on kuitenkin aika kurjaa.

Se toinen puolisko elää jossain saarella, ja heillä menee ilmeisesti hyvin. Ei oikein tiedetä, kun kukaan ei koskaan palaa saarelta. Kaikilla on kuitenkin mahdollisuus päästä tuolle saarelle. Kunhan ensin läpäisee prosessin, jossa testataan jokaisen kokelaan älykkyyttä, kykyä toimia ryhmässä jne. Vain harva läpäisee prosessin, ja ne jotka eivät läpäise palaavat takaisin kurjuuteen, eikä toista mahdollisuutta tule. Läpäisyprosentti on 3, eli vain harvat pääsevät tavoitteeseen, ja siitä myös sarjan nimi.

Tietysti jokaisella voimalla on vastavoima, ja tässä sarjassa se kulkee nimellä Aate. Aate luonnollisesti yrittää kaataa vallitsevan järjestelmän ja sujuttaa agenttejaan prosessiin. Siinäpä lähtökohta lyhykäisyydessään.

Alku oli hyvä, ja ideassa oli sen verran omaa, että pari ekaa jaksoa meni tuosta vaan. Sitten alkoi vähän tökkiä, kun tajusin, että oikeasti tässä ollaan vain tässä samassa laitoksessa, ja vain seurataan sitä prosessia. Toki kulisseissa tehtiin politiikkaa, ja prosessin johtajalla oli omat ongelmansa. Jokin naulitseva tekijä kuitenkin puuttui ja minulta meni aika pitkään katsoa tämä loppuun.

Toinen kausi on ilmeisesti tulossa, ja kyllä minä sen(kin) katson. Ei tämä huono ollut, mutta olisi voinut olla paljon parempikin.

Neflix dokumentteja

TV-sarjat taitavat olla Netflixin se eniten katsottu osa-alue, mutta löytyyhän sieltä muutakin. Kuten esimerkiksi dokumentteja. Katsoin niistä muutaman ja alla lyhyet muistelot.

Trophy Kids

Ai että alkaa verenpaine nousta heti kättelyssä. Dokkarissa seurataan useamman eri perheen, tai siis perheen lapsen, urheilu-uraa. Ammattilaiseksi tekisi mieli, vaikka iän puolesta ei kauheasti vielä kannattaisi tuollaisia juttuja miettiä. Vanhemmilla on epärealistiset odotukset kullannuppunsa mahdollisuuksista, ja palaute on julmaa. Mokaat, ja saat kyllä kuulla siitä. Aivan sama oletko 7v(?) golffari, vai 16v. koripalloilijan alku. Minusta urheilun pitäisi olla, tuossa iässä, kivaa ja näistä lapsista yhdelläkään ei tunnu olevan kivaa. Aivan käsittämättömiä idiootteja, ne vanhemmat siis. Melkein nousen seisomaan ja taputtamaan, kun lopputekstien aikaan selviää, että sen yhden pahimman idiootin poika vihdoin nousi isäänsä vastaan, ja lopetti koko urheiluhömpötyksen. Huh-huh, olipa aikamoista settiä, ja ei pystynyt katsomaan kertaistumalta. Jos on ongelmia alhaisen verenpaineen kanssa, niin tästä siihen lääkettä.


Iris

En ollut koskaan kuullutkaan tämmöisestä muoti-ikonista, kuin Iris Apfel, vaikka rouva on ilmeisesti ollut mukana kuvioissa jo melko pitkään. Ikääkin on ehtinyt mittariin jo 95v. Toisaalta, jos et seuraa jotain alaa, niin aika järisyttäviä siellä pitää tapahtua, että se murtautuisi minun tietoisuuteeni. Iris on taatusti oman elämänsä seppä, tai sankari. Minun vaatimaton mielipiteeni on, että rouvan tyyli on lievästi sanottuna räiskyvä ja värikäs, mutta mikäpä minä olen tämmöisiä arvioimaan. Jos muoti kiinnostaa, niin ihan must katsottava. Minua Iris kiinnosti henkilönä, koska näitä oman tien kulkijoita on aivan liian vähän, oli ala sitten mikä tahansa.


Lo and behold

Werner Herzog tekee myös dokumentteja? Tämä oli minulle uusi tieto, mutta olen joskus herran leffoja ihmetellyt, joten otetaanpa katseluun. Dokumentti yrittää raapia netin koko historin kasaan, sekä kurkistaa sen tulevaisuuteen, käyttäen siihen aivan liian vähän aikaa ja lopputulos ei ole kummoinen. Dokumentin paras anti tulee heti alussa. Pääsemme käymään siellä missä ensimmäisen kerran lähettiin viesti netin ylitse. Kahden yliopiston isot tietokoneet "keskustelivat" keskenään. Käytännössä homma meni niin, että soitettiin puhelimella sinne toiseen yliopistoon, kerrottiin, että "nyt lähetimme merkin L. Tuliko se perille?" jne. Tai no, aika lyhyt puhelu se taisi olla. Silloiselle tietokoneelle moinen ponnistus oli liikaa, ja vastaanottava pää kaatui toisen merkin lähetyksen jälkeen. Siitä se kuitenkin lähti, Arpanet. Tämä dokumentti ei kuitenkaan pääse vauhtiin. Aihe on liian laaja, ja itse jään ihmettelmään mm. miksi Elon Musk saa ruutuaikaa. Ei hän kuulu internetin pioneereihin, vaikka netillä ehkä rahansa tekikin. Suositellaan netin historiasta kiinnostuneille, ja muille teknohörhöille. Hieman tylsä, ja laahaava dokumentti. Olen nähnyt parempiakin netin historiaa valottavia dokkareita. Tai ehkä tämä ei yrittänytkään kertoa netin historiaa, vaan siitä miten se on vaikuttanut meihin kaikkiin? Mene ja tiedä, minusta tämä oli tylsä.

Matka Merelle

Täytyy tunnustaa, että en muista koska olen viimeksi käynyt elokuvissa katsomassa dokumenttia. Voi olla, että en koskaan. Lasketaanko sitä U2 elokuvaa dokkariksi?

Tarjolla oli kuitenkin oikein spesiaalinäytös, jossa oli paikalla leffan ohjaaja (Jouni Hiltunen), ja paikallinen lintuharrastaja Urpo Koponen, jota ihan legendaksi tituleerataan tämän erikoisnäytöksen esittelyssä.

Sali tulee melkein täyteen, ihmiset moikkailevat toisilleen ja taidan olla yksi harvoista, joka ei tunne muita näytökseen tulleita. Syykin selviää aika nopsaan, kun puolella korvalla (sic) kuulostelen salin ylitse huhuilemalla käytyvä keskusteluja (ennen leffaa siis). Paikalla taitaa olla suuri joukko Kotkalaisia lintuharrastajia, ja kerrankin pidän leipäläpeni kiinni. Olen törmännyt tähän heimoon aikaisemminkin, melontaretkellä Ristisaaressa. Siitä, että ei oikeasti tunne lintuja ei saa tältä porukalta sympatiaa, tai pisteitä. Hetken kuitenkin harkitsen, että selittäisin vieressä istuvalle rouvalle, että: "kyllä minä erotan talitintin ja joutsenen toisistaan. Joutsen on se iso keltainen, joka kurkkii näin keväisin ikkunalaudalta sisään kämppään, right?", mutta maltan mieleni.

Joku iltapäivälehti hieman moitti tätä leffaa päämäärättömydestä, mutta pitääkö kaikella olla päämäärä? Minusta saariston tunnelma välittyy hienosti ja huomaan haluavani nopsaan sinne itsekin. Miksi tuon lätäkön pitää mennä aina jäähän. Välillä käydään paikoissa, joihin tuskin itse tulee koskaan mentyä/päästyä (esim. sodassa menetetyt, nykyisin suljetut, saaret), jotka ovat ns. kiva lisäys. Iha kiva dokkari ja varmasti tulee katsottua uudestaan, jahka töllö näyttää tämän.

Leffan jälkeen ohjaaja vastailee kysymyksiin, kunnes meidät häädetään salista, koska seuraava näytös pitäisi saada pakattua sisään. Eniten hämmästytti se, että kaikki materiaali joka tähänkin kuvattiin, ei koskaan päädy mihinkään, vaan jää ohjaajan omaan arkistoon. Varmasti, jos matskua on kuvattu 300h, siitä saisi tehtyä toisenkin elokuvan, ainakin pienillä lisäyksillä. Ohjaaja kuitenkin sanoi, että käytännössä jos/kun hän tekee toisen elokuvan Itämerestä/Suomenlahdesta kaikki kuvataan alusta alkaen uusiksi, eikä mitään vanhaa materiaalia käytetä. Toisaalta, jos on joutunut tuijottamaan tuon 300h läpi jo pariinkin kertaan, niin ehkä siitä on saanut jo ihan tarpeekseen.

Ihan kiva, että järjestettiin tämmöinen spesiaalinäytös, jossa pääsi moikkaamaan tekijää. Vaikkei minulla mitään kysyttävää ollutkaan, tai jos olikin, joku muu kysyi ne minun puolesta.

Yhdet vielä — baarikärpäset kertovat - LIKE

Tämän kirjan takakannen varoitus on syytä ottaa tosissaan: Kirja sisältää 71 ravintola-annosta. Määrä on niin suuri, että tätä ei pysty mitenkään kiskaisemaan ykkösellä alas. Toisaalta tarinat ovat niin lyhyitä, että niitä on helppo lukea pienissä erissä. Selvästikin hyvää iltalukemistomateriaalia ja siksi minä tämän kirjastosta nappasinkin mukaani.

Lyhyesti, tässä 71 julkkista tunnistaa julkisesti rakkautensa johonkin kuppilaan, ja parhaimmillaan kertoo meille hauskoja, ehkä hieman humalaisia tarinoita ja sattumuksia. Huonoimmillaan jo kahden sivun pituinen tarina tuntuu aivan liian pitkältä ja lukija alkaa, haukottelun keskellä, miettimään miksi se on kelpuutettu mukaan.

En tunne suurinta osaa näistä julkkiksista, enkä jaksa edes guuglettaa kuin pari heistä. Ammattitoimittajia näköjään, suurin osa, niistä minulle tuntemattomista siis. Kuitenkin ne jotka tunnistan, osaavat kirjoittaa ja heidän tarinansa nousevat kevyesti parhaimmistoon. Kuten esim. Juicen rakkaudentunnustus Tampereen Aulabaarille, tai MA Nummisen kertomukset siitä, mitä hän touhusi Pentti Saarikosken kanssa aikoinaan kapakassa.

Olisi ollut helppoa sortua kertomaan humalaisten törttöilyistä, mutta niitä tarinoita kirjassa on aika vähän. Aiheen huomioon ottaen, yllättävänkin vähän. Ehkä parempi niin, koska humala on kuulemma vakava asia, eikä sille (eikä sen kanssa) saa nauraa. Onko nyt saarnattu tarpeeksi?

Kotkakin on päässyt mukaan (Fennia), ja pari pientä hauskaa yksityiskohtaa sain sieltä pongattua omaan "tietokantaani", vaikka suurin osa tässä Fenniaan liittyvistä jutuista olikin minulle vanhaa tuttua juttua. Vähän jäi ristiriitainen olo tästä kirjasta. Seassa on muutama helmi, mutta suurin osa tarinoista vaipuu keskinkertaisuuden alhoon. Hyvä tarina olisi semmoinen, että olisi pakko suunnata kyseistä kapakkaa kohden ja kokea sen tunnelma ja miljöö omakohtaisesti. Semmoiset kohdat ovat tässä kuitenkin harvassa. Ne joiden kohdalla lamppu syttyy (esim. se Aulabaari), niin olen jo myöhässä, eikä kyseistä nähtävyyttä enää ole olemassa.

Tai ehkä olen vain väärä kohdeyleisö. koska en ole koskaan ollut mikään baarikärpänen. Mene ja tiedä, mutta en tätä nyt oikein uskalla suositellakaan, ainakaan ilman varauksia.